Pitkät päiväunet...

Edellisen postauksen perusteella oli pitkät päiväunet:)

En tiedä onko siellä enää ketään mutta me olemme täällä yhä, mihinkäs me Moskovasta. Aika on mennyt...niin, se on vain mennyt johonkin. Viuh. Tuli syksy, talvi, joulu, pitkä loskainen kevät ja kesä. Vuodenaikojen välissä sain paniikikohtauksia kun tajusin, että vanhenen armottomasti. Ja että me olemme yhä täällä. Ja että tyttäreni kasvaa eikä minulla ole enää vauvaa. Ja että me olemme yhä täällä...

Huomaan, että blogini on jotenkin sou läääst siison, ei hienoja kuvia ja raamitkin näyttävät ihan kapula-aikaisilta. Pitäisi saada paljetteja ja krumeluureja kuvia kehiin.

Ehkä blogin on aika uusiutua. Ehkä alan jakamaan teille onnettomia sisustuvinkkejäni tai postaan heilahtaneita itselaukaisulla otettuja kuvia joissa poseeraan design-mekossa tekokynnet lihapullataikinaan upotettuna. Ehkä jaan viherpeukalovinkkejä aloittaen siitä miten pääsiäisenä koko huusholli haisi kun unohdin raeruohon homehtumaan ikkunalaudalle. Tai ehkä keskityn kehuskelemaan miten nyt jo reilu kaksivuotias Marakatti puhuu neljää kieltä ( kolme on yleisesti tunnettuja, yksi itse keksitty) eikä suostu laittamaan hametta päälleen. Suloinen pellavapääni on rämäpääpoikatyttö.

Ehkä...katsotaan.

Elämä remontissa.

Talomme julkisivuremontti loppui tältä erää. Ei suinkaan siksi, että se olisi valmis vaan siksi, että yksi remonttimiehistä tippui kohti kuolemaansa neljännestä kerroksesta. Ulos lähtiessämme joku setä huuhteli oven edestä asfalttia verestä, mies oli jo onneksi siinä vaiheessa keretty siirtää syrjään. Miliisi kirjasi tietoja tyynesti ylös veren vaahdotessa vaaleanpunaisena viemäriin.

Koko tämän viisi vuotta olen kauhulla seurannut miehiä kiikkumassa pilviäkin hipovien rakennusten katoilla ilman minkäänlaisia turvaköysiä. Rakennustelineet pystytetään muutamasta laudanpätkästä ja metalliputkesta ja ne huterat hökötykset ovat vaaraksi sekä ali kulkeville että näköjään niillä taiteileville työmiehille. Onneksi ei tippunut kenenkään niskaan, olisi voinut tulla kaksi ruumista. Onnettomuutta edeltävänä päivänä mies tuumasi ovenkahvan jäädessä käteen, että koko talossa on jotenkin paha karma...

Löysin meille kivan asunnon tästä samalta kadulta ja ihmettelinkin jo miten se edes voi olla vielä kolmen viikon jälkeen vapaana kun yleensä hyvät asunnot tältä alueelta menevät nenän edestä ellei ole nopea ja iske rahoja tiskiin. Syy selvisi kun vierailin siellä päiväsaikaan. Yläkerrassa on kolmensadan neliön asunto ollut remontissa jo kolme vuotta. Mikäli logiikka on vuosi remonttia per sata neliötä niin kohtahan sen pitäisi loppua mutta toisen venäläisen logiikan mukaan remontin loputtua asunto myydään ja uusi omistaja aloittaa saman rumban alusta.

Remonttien lisäksi Moskovaan kuuluu jo syksyä; tuulta ja sadetta, pilkahdus aurinkoakin. Ja tälle päivälle nuhasta huolimatta ulkoilua ja nakkikastiketta. Ehkä hieman myös elämää suurempien asioiden pohdiskelua ja päiväunet.

Arkinen draama

Alan taas päästä kirjoittamisen fiilikseen, tosin turha kuvitella että aiheiltani olisin tässä kesän aikana jotenkin valaistunut. Piti ihan itsekin lukea mitä helmikuussa on päässä liikkunut ja sitä samaahan se. Natinaa ja kahden maan välillä heilumista ja jatkuvia jäähyväisiä suuntaan ja toiseen.  Kesällä tosin laajensimme reviiriämme ja vietimme pari viikkoa Espanjassa, Marakatille kokovartalo-uv-uimapuku-lippis niskaliehukkeella systeemit päälle ja hyvin pärjättiin. Jätin tarkoituksella mainitsematta edellisessä lauseessa, että lomailemassa...olisin tarvinnut oikean loman tuon loman jälkeen kun Marakatilla tuntui olevan kahdeksan jalkaa ja vaaranpaikkoja joka puolella. Mies keskittyi pitämään ison grillin kuumana ja vatsat täysinä.

Kesä vietettiin Moskovassa, juhannuskin. Loppukesästä alkoi kuitenkin olemaan otsasuonille haastetta liikaa kun lähes koko keskusta ja koko asuinalueemme pistettiin taas remonttiin. Jokainen julkisivu on paketissa ja huterat rakennustelineet ja omituiset kyhäelmät ovat nielaisseet kapeat jalkakäytävät sekä yleensä vielä suikaleen tietä jonka tukkeena ovat myös molemmin puolin parkkeeratut autot sekä ajotaidottomat tumpelot jotka eivät osaa ohjailla isoja autojaan. Kahdensadan metrin matka puistoon sai hien pintaan joten siirryimme lenkkeilemään muutamaksi viikoksi Suomeen. Arvostakaa kuulkaa leveitä jalkakäytäviänne ja esteetöntä pääsyä Prisman karkkihyllylle. Ei haitannut sade eikä tuuli kun poljin sadetakin huppu silmille nyöritettynä äidin pyörällä Alkoon hakemaan kanavartaiden painikkeeksi valkoviiniä. Hymy korvissa tein vielä kunniakiekan korttelin ympäri ihan vain siitä ilosta, ettei vastaan tullut ketään eikä niskaan hengittänyt kukaan. Ei tungosta vaan tilaa ja omaa reviiriä.

Oli turha kuvitella, että tilanne täällä olisi jotenkin helpottunut. Läksimme Marakatin kanssa rattailla kauppaan, sitä ainoaa jalkakäytävää joka on vielä osin vapaa mutta sitä ei ollut enää, sitä jalkakäytävää. Eikä niitä ole missään siellä missä vielä lähtiessämme oli mahdollista kävellä. Ne on kaivettu pois. Tilalla on kuoppia, kiviä ja korkeita reunoja. Ne samat kohdat kuin viime kesänä ja sitä edellisenä. Kaupan edessä oleva asfaltti ammuttiin kuopille keväällä ja sitä muokattiin kuin Iisakin kirkkoa ja hieno tuli...ja nyt se oli taas auki. Teki mieli repiä niitä kuopankaivajia korvasta ja kirota. Vaikka eihän se niiden vika ole, kaivautuvat vaikka Kiinaan jos käsketään.

Kauan ja hartaasti odotetut tv-kanavat eivät näy koska antenni on jossakin rakennustelineiden välissä ja vihreään verkkoon huputettuna eikä signaalit kulje. Makuuhuoneen ikkunan ohi vedellään junavaunun kokoisia rakennustarvikkeita katolle ja sälekaihtimet pitää olla koko asunnossa kiinni tai yhtäkkiä ikkunaan voi ilmestyä jonkun pää. Toisaalta jos saavat katon korjattua niin ensi keväänä Marakatin huone voi pysyä kuivana. Täytyyhän niiden lumien räystäältä jonnekin valua.

Marakatilla todettiin muuten laktoosi-intoleranssi ja täällä Moskovassa se tuottaa vähän päänvaivaa. Paikallisen lastenlääkärin mukaan moista tautia ei edes ole ja niin tuntuu ajattelevan moni muukin sillä laktoosittomia tuotteita on todella vaikea löytää. Tuurillaan Valion hylaa jossain muodossa saa mutta kaikenkaikkiaan täytyy ravata sen kymmenen kauppaa, että saa haalittua järkeviä välipaloja kasaan. Lähikaupan täti neuvoi ystävällisesti ostamaan rasvattomia tuotteita, ovat kuulemma sama asia. Jonkin verran tyttönen laktoosia sietää mutta on ihan arvoitus mitä ja milloin...lentomatkalla ei sietänyt sitten yhtään mitään ja vartti koneen nousun jälkeen tuli ensimmäinen lasti vaipasta yli. Sitten toinen ja kolmas. Marakatille oli vaihtohousut mutta entäs minä...jatkolennolla oli pakko todeta vieressä istuvalle, että mitään en ole housuuni tehnyt tai en ainakaan tunnusta.

Mihinkäs minä muka Moskovasta...

Olen unohtanut välillä koko blogin olemassa olon!! Sen päivittäminen ja nöyrä anteeksi pyyntö mahdollisilta seuraajilta on ollut tee seuraavaksi- listalla keväästä mutta aina se on vain jäänyt. Tosiasiassa kirjoittaminen ei ole oikein edes huvittanut. Ja olemme olleet vähän siellä sun täällä. Mutta edelleen kuitenkin Moskovassa.

Yhdellekään äiti-ihmiselle ei varmaan ole uutta, että arkea meidän perheessä pyörittää puolitoista vuotias Marakatti. Minä vain juoksen perässä, laitan ruoan ja yritän opettaa potalle. Fiksu ihmisen alku sanoo englanniksi bai bai ja venäjäksi papa. Koira on gigogigo ja kaikki vähänkin epämääräisen näköinen on gigon kakkaa.

Olemme viettäneet kesää Moskovassakin mutta mitta täyttyi viime viikolla. Joka ainoa rakennus lähi tienoolta on julkisivu remontissa tarkoittaen sitä, ettei jalkakäytäviä ole käytössä missään. Puistoon pääsee kävelemällä keskellä tietä autoja väistellessä...ellei sitä ennen päähän tipu jonkun raksamiehen tiputtama tiilenpala tai tupakan tumppi. Ja kun puistoon pääsee, niin sen ovat vallanneet puliukot, koirat, kissat, hevoset ja puolen sataa muuta lasta. Olemme nähneet siellä kamelinkin.

Nyt lomailemme mutta lupaan palata kunhan taas palaan...meillä on taas kerran muutto edessä mutta siitä joskus toiste.

Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki...

Minun kalenterini mukaan edellisestä postauksesta ei voi olla noin kauan aikaa...toistaalta aika elää meillä ihan omaa elämäänsä. Ja me yritämme pysytellä siinä perässä.

Marakatti on innostunut kännyköistä, kaukosäätimistä ja läppäreistä, siksi omastani puuttuu suuri osa näppäimistä. Osa on puolittain paikoillaan ja niitä täytyy painaa ohimo pullollaan, että saa kirjaimen oikeaan paikkaan. Se hidastaa kirjoittamista ja on vienyt ilon nauttia vikkelästä kymmensormijärjestelmästäni.

Moskovasta lähtö väsytti, matka oli piiitkä ja Marakatti kantorepussa painava. En kuitenkaan ikävöi sinne juuri nyt yhtään. Kai sen voi ääneenkin sanoa, kiintiöni on aika täynnä. Silti sinne palatessani mulahdan osaani huomaamatta, elän päivän ja toisenkin enkä kohta taas enää ikävöi mihinkään. Niin se vain on.

Ajattelin jossakin vaiheessa kirjoittaa joulusta, mutta kohtahan on jo juhannus.Ympärillä on sattunut ja tapahtunut, osa koskettanut meitä enemmän, osa vähemmän. Pyörittelen mielessäni kirjan kirjoittamista, katsotaan innostaako kotona odottava uusi läppäri pitämään kymmensormijärjestelmän hallussa. Olemme siis Suomessa, taas. Lumen saartamana flunssan kourissa. Päässä surisee, muutenkin kuin pahan poskiontelontulehduksen ansiosta.  Tunnen kuinka aivoissa käy käry kun mietin ja pähkäilen. Mitä, en ole itsekään ihan varma. Itseasiassa juuri nyt kerkesin miettiä, että pulkkaan piti käydä ostamassa karhuntalja. Ja sitten korjasin mielessäni, että ei kun lampaantalja, lampaantalja...

Ps. Kiitos kaikista kommenteista joita tippuu blogiin siitäkin huolimatta, että päivitys on välillä niin ja näin. Arvostan kaikkia suuresti.

Pps. Tekstin antamasta vaikutelmasta huolimatta  käytimme matkan tekoon myös lentokonetta...en siis raahannut sisulla Marakattia Suomeen pelkällä kantorepulla.

Äiti on kone.

En ole vielä löytänyt joulufiilistä, vaikka kuvittelin sen kävelevän jo lentokoneen ovella vastaan kun saavumme Suomeen. Ehkä en vain näe sitä näiltä silmäpusseilta. Marakatin sitkeä ja piiitkä unikoulu tuotti jo tulosta kunnes se ykskaks menikin taas ihan sekaisin. En enää edes muista miksi, mutta sitten tuli muutto uuteen asuntoon, sitten lento ja aikaero, sitten kamala duha...

Muutto. En viitsi oikeastaan enää edes palata aiheeseen. Sanon vaan, että jopa minä sorruin aliarvioimaan työn määrän. Mies lähti seuraavana päivänä reissuun, loi säälivän katseen laatikoiden saartamaan vaimoonsa ja paineli reippain askelin ulos. Ei nettiä, ei televisiota. Vain minä, Marakatti ja järjetön kaaos.

Hiiri. Viikko sitten kaikki oli järjestyksessä, unohdettu, anteeksiannettu ja sitten tuli se. Hiipi yöllä raollaan olevasta takanluukusta ja asettui taloksi. Voiko sitä syyttääkään. Lämmin takka, pehmeä matto ja lattia aina ruoan tähteiden peitossa, kiitos Marakatin. Seisoin aamuvarhain kylpyammeessa kumpparit jalassa, käsissä luuta ja muovipamppu. En tiedä kuvittelinko oikeasti kykeneväni nuijimaan hiiren hengiltä, mutta siinä järkytyksessä en keksinyt muutakaan.

Lento. Suora lento Marakatin kanssa kaksin on onnistunut ihan jees. Vaihdon ja lähes kolmen tunnin odotuksen kanssa ei niinkään. Kahden tunnin aikaero on iso juttu ja jatkolennon aikaan Marakatilla oli jo pyjama-aika. Loppumatkasta en muista muuta kuin kiemurtelua, kiukkua, hikeä ja vidudusta. Kaiken lisäksi hänellä on tapana tehdä kakat lentomatkan aikana aina juuri ennen kuin ruokatarjoilu alkaa. Niin tälläkin kertaa. Kiitos tyhmäntyperän aikaeron, olemme nousseet aamuisin ensin neljältä, nyt vasta viideltä. En osaa nukkua päivisin ja öisin en edes muista kuinka monta kymmentä kertaa nousen ylös. Viime yönä tulin siihen pisteeseen, ettei kolmen aikaan enää väsyttänyt. Huomasin istuvani olohuoneessa ja syöväni suklaata konvehtirasiasta. Kone käy todennäköisesti kahvin voimalla niin kauan kuin se sammuu ja saan unta vaikka seinää vasten.

Silti. Meillä on uusi hieno pulkka, jonka kyydissä Marakatti nauraa ääneen. Pihassa keinu, johon ei jonota kukaan. Jossa saa keinua niin pitkään kuin haluaa. Meillä on uudet rukkaset, ruisleipää ja jouluvalot. Meillä on perhe ja ystävät. Ja se joulu. Ja iiiiso kinkku.

Erään ajanjakson loppu.

Kaksiomme tyylisuuntana on viime kuukaudet ollut jonkinsortin feng hui!...Kaukana tasapainosta, rauhallisuudesta ja kotilieden keskiaukeamalta. Verhojen poimuista pilkotti viikkokausia musta pyörylä ja kesti hetken ennenkuin tajusin, että siellä olivat säilytyspussissaan minun olkaimettomat rintaliivit. Ne sellaiset broikkufileiden näköiset joita joku vuosi sitten mainostettiin biletoppien seuraksi. Miksi tai miten ne siellä olivat, en tiedä. Rinuleille on kuitenkin luvassa järkevämpi säilytyspaikka sillä muutamme piakkoin.

Tosin ei niillä enää käyttökään ole. Rinnat muistuttavat kalpeita litteitä kanaviipaleita jo ihan itsessään.

Heitän iloiset hyvästit asunnolle, joka todisti monia hauskoja iltoja ystävien kanssa, hulvattomia kekkereitä isollakin porukalla, pallogrillin savun parvekkeella keskellä pahinta liikenneruuhkaa ja kakofonista meteliä sekä Marakatin ensimmäisen yön Moskovassa. Nyt on aika siirtyä tuijottelemaan vähän rauhallisempaa maisemaa ja kärventää takkamakkaraa olohuoneessa talvi-iltoina.

Moni asia on tämän vuoden aikana muuttunut, erilailla kuin ennen. Ihan kuin uusi ajanjakso Moskovassa. Rakkaat ystävät ja naapurit ovat muilla mailla, Marakatti on tullut jäädäkseen, mies aloittanut uuden uran. Miksei siis uusi kotikin, vaatehuone ja uusi järjestys. Ja uusi vuosi ja uusi minä:)