Sanoinko joskus, että Moskova on ihan niinkuin ennenkin. Ei se ole. Ei ainakaan minulle. Kaikki on muuttunut kesän jälkeen. Elämä on niin...erilaista. Rakkaat ja läheiset ystävät jatkavat elämäänsä toisaalla, minä haistelen syksyn tuulia Marakatin rattaita työntäen ja mies ahertaa uudessa duunissa, täysin uudella alalla. Elämä on juuri nyt niin...en tiedä mitä. Kaikki on hyvin. Niin hyvin, että joskus pelottaa. Mutta silti ihon alla kaihertaa haikeus. Ehkä se on tämä syksy. Ehkä olen vähän yksinäinen. Vaikken ikinä yksin olekaan. Ikinä. Marakatti lähtee suihkuunkin mukaan. Nakottaa sitterissä kylppärin lattialla.
Pakahdun rakkaudesta, onnesta, huolesta, hädästä. On tapahtunut asioita, jotka muistuttavat miten onnellinen olen, miten onnellinen pitäisi olla. Ja silti kaihertaa. Haluaisin ehkä tehdä jotain. Mitä. Jotain muuta, saada ahaa-elämyksen, saada aikaan jotain. Tai ehkä se on vain tämä syksy. Yleensä tähän aikaan vuodesta päätän muuttua, liikkua, tulla paremmaksi ihmiseksi, laihtua ja kaunistua. Vähintäänkin aloittaa uuden harrastuksen. Nyt haluaisin vain löytää itseni. En ole varmasti kerennyt vielä kovin kauaksi. Tunnistan itseni enkä kuitenkaan. Ehkä se onkin tämä Venäjä. Olen sairastunut melankoliseen onnellisuuteen. Tai onnelliseen melankolisuuteen. Tai ehkä se onkin vain tämä syksy.
Ala-asteen aapisesta on jäänyt mieleen tarina keijuista, jotka heittelivät ympärilleen kukkutimurusia. Aapisessa oli vihreä kansi. Ja äidin laittamat vihreät muovit. Sellaiset teipattavat. Niistä murusista tuli ihmisille naurua ja iloista mieltä. Aurinko alkoi paistamaan ja kaikki olivat onnellisia. Silloin tykkäsin sadusta kovasti mutta eihän kenenkään onni tule säkistä muruja viskelemällä. Se tulee sieltä sun täältä. Harmaana päivänä se tulee Marakatin hymystä, turkinpippuripussista, tutulle tuoksuvasta tyynystä ja onnistuneesta iltapuurosta.
Erään ulkosuomalaisen linkkivinkin perusteella eksyin blogiin, joka teki einiinkovinhyvää tässä minä-olen-hukassa-etsin-juuri-elämäni-suuntaa-vaikka-olenkin-äiti olotilassa. Siinä tehtiin kaikkea, osattiin kaikkea, tykättiin kaikesta. Jaksettiin ja viitsittiin eikä oltu yhtään hukassa vaan aina nättinä ja intoa täynnä. Oikeasti. Ehkä se ei ole syksy. Ehkä se ei ole Venäjä. Ehkä se olen vain minä.
Pakahdun rakkaudesta, onnesta, huolesta, hädästä. On tapahtunut asioita, jotka muistuttavat miten onnellinen olen, miten onnellinen pitäisi olla. Ja silti kaihertaa. Haluaisin ehkä tehdä jotain. Mitä. Jotain muuta, saada ahaa-elämyksen, saada aikaan jotain. Tai ehkä se on vain tämä syksy. Yleensä tähän aikaan vuodesta päätän muuttua, liikkua, tulla paremmaksi ihmiseksi, laihtua ja kaunistua. Vähintäänkin aloittaa uuden harrastuksen. Nyt haluaisin vain löytää itseni. En ole varmasti kerennyt vielä kovin kauaksi. Tunnistan itseni enkä kuitenkaan. Ehkä se onkin tämä Venäjä. Olen sairastunut melankoliseen onnellisuuteen. Tai onnelliseen melankolisuuteen. Tai ehkä se onkin vain tämä syksy.
Ala-asteen aapisesta on jäänyt mieleen tarina keijuista, jotka heittelivät ympärilleen kukkutimurusia. Aapisessa oli vihreä kansi. Ja äidin laittamat vihreät muovit. Sellaiset teipattavat. Niistä murusista tuli ihmisille naurua ja iloista mieltä. Aurinko alkoi paistamaan ja kaikki olivat onnellisia. Silloin tykkäsin sadusta kovasti mutta eihän kenenkään onni tule säkistä muruja viskelemällä. Se tulee sieltä sun täältä. Harmaana päivänä se tulee Marakatin hymystä, turkinpippuripussista, tutulle tuoksuvasta tyynystä ja onnistuneesta iltapuurosta.
Erään ulkosuomalaisen linkkivinkin perusteella eksyin blogiin, joka teki einiinkovinhyvää tässä minä-olen-hukassa-etsin-juuri-elämäni-suuntaa-vaikka-olenkin-äiti olotilassa. Siinä tehtiin kaikkea, osattiin kaikkea, tykättiin kaikesta. Jaksettiin ja viitsittiin eikä oltu yhtään hukassa vaan aina nättinä ja intoa täynnä. Oikeasti. Ehkä se ei ole syksy. Ehkä se ei ole Venäjä. Ehkä se olen vain minä.
