Marakatti.

Torstai aamusta lähtien minä olen ollut äiti. Yrittänyt ainakin kovasti. Sisäistänyt jo sen, että jos haluaa syödä, tee se hotkimalla. Älä laita kattilaa kiehumaan, mikäli kukaan ei ole muistuttamassa siitä. Älä vaihda vaippaa ensimmäisen turahduksen jälkeen ellet halua hermostuttaa vauvaa jatkuvasti riisumalla haparoivin käsin kymmenillä neppareilla lukittua pienenpientä vaatetta jonka poimuihin pienet raajat juuttuvat kiinni ja joiden oikomisesta hermostuu äitikin. Juuri kun olet tehnyt näin, kuuluu se oikeanlainen pörinä ja Marakatin ilme kertoo, että tämä kannattaa korjata heti pois.

Olen saanut pikakurssin siitä, miltä tuntuu olla huolissaan koko ajan. Miettiä yöllä hengittääkö Marakatti jos on hiljaista tai miksi sängystä kuuluu yninää tai ähinää. Entäs jos hän tukehtuu pukluun tai jostain kaapin uumenista lentääkin mystisesti joku lakana kasvoille. Entäs jos kompastun kun kannan häntä tai jotain pahaa tapahtuu. Olen harkinnut valtavan lasipullon puhaltamista; ahtaisin perheeni sinne ja ihmettelisimme maailman kummallista menoa vaikka äitini kirjahyllystä.

Tämän enempään eivät sormet juuri nyt taivu ja pääkin on vähän sumussa. Palataan asiaan:)