Terapiaa purkista.

Neuvolantäti oli sitä mieltä, että nyt loppui laukkujen raahaaminen ympäri ylä-savoa ja asuminen linja-autoissa. Itse en osannut edes pelätä, että päätyisin synnyttämään bussin penkille jossain Alapitkän Esson kohdalla. Lenkkeillä saa mutta mielellään useamman kerran päivässä ja lyhyitä matkoja. Ei kai tässä vaiheessa voi edes lenkkeilystä enää puhuakaan kun vauhtia on sen verran, että välillä pitää itsekin tarkistaa liikunko ollenkaan vai olenko tarponut paikallani.

Jos tosin olisi ihan viisas niin ei näyttäytyisi näissä ulkoiluvermeissä enää valoisan aikaan ollenkaan. Takki menee kiinni, mutta pinkeä tötterö on niin pitkällä ja alhaalla, että se muodostaa eteen pienen pöydän...siihen voisi heitellä siemeniä ja ruokkia lintuja kävellessä. Äidin kevyttoppikset venyvät kainaloiden alle kuin farkut Nykäsellä ja takapuolet jäävät roikkumaan kuin persnahka dieetillä olevalla norsulla. Ugg-saappaassakin on reikä isovarpaan kohdalla. Olen ihan rispaantunut.

Ympäriltä satelee ohjeita rauhoittua ja olla vaan, mutta kun ei osaa. Omatuntoni ei salli oleskelua, tekemättömyyttä. Paikoillaan oleminen tarkoittaisi sitäkin, että sitä saattaisi vahingossa alkaa ajattelemaan. Sitten joutuisi miettimään ja kohta jännittämään. Että sitä saattaisi vaikka huomata olevansa oikeasti raskaana. Joutuvansa synnyttämään. Olemaan kohta vastuussa ihan elävästä ihmisestä. Pienestä tosin alkuun, mutta yhtälailla oikeasta. Ja sitähän voisi vaikka alkaa ikävöimään miestään tai nyyhkimään hormoonihuuruissa viimeisten viikkojen halipulaa. Tai pitää jokseenkin omituisena tätä koko tilannetta. Tai itseään!

Mielenkiintoista olisi tietää, mitä navan alapuolella on viime viikkoina tapahtunut. Sen verran sain litistettyä vatsaa kokovartalopeiliä vasten, että omituinen "tikku" paljastui  mustaksi paksuksi karvaksi. Siinä se tökötti navan alapuolella...ällöä...ja sen alla toinen. Tuplaällöä. Ihan kuin kaksi viiksikarvaa. Kasvavat vielä ällötykset ennätysvauhtia takaisin höyläyksen jälkeen. Alapää on muutenkin kuin musta-aukko...yksi suuri arvoitus (peittonaan kauhea karvoitus...nauraa täällä yksinään), joka nielee alushousuja. Jos katson alaspäin, en ole näkemäni perusteella ollenkaan varma onko alkkarit jalassa vai ei. Ellei kyseessä ole malli joka vedetään rintojen alle. Varpaankynsissä viuhahtaa aina häivähdys punaista, ne sain vielä huideltua lakkaan niveliä myöten vähän kuin Picasso konsanaan.

Eilen päätin, että joku päivä tässä aloitan lukemaan kirjaa ja saatampa ottaa päikkäritkin. Kuuntelen musiikkia ja rentoudun. Tänään ei ollut vielä se päivä, sen sijaan pesin, silittelin ja tein pinoja kaappeihin sekä vaapuin kauppaan muutaman kilometrin päähän. Aikaa kului 45 minuuttia. Mies luuli, että edestakaiseen matkaan...ehei, yhteensuuntaan. Mutta eikai se ole mikään ihme kun pelkkä kääntyminen yöllä vie varmaan vartin. Näky on yhtä ketterä kuin yrittäisi kääntää Silja Linea Kallaveden satamassa.

Muutenhan olo on mitä mainioin ja glamuuriakin elämään tuo, jos ei muu, niin ainakin kaikenmaailman rasvapurkit ja purnukat joiden kanssa läträäminen on aina yhtä kivaa. Varsinkin nyt kun on tuota lääniä vähän enemmän mitä kuoria ja rasvailla. Rentouttavaa ja rauhoittavaa rasvaa turvonneille jaloille, verenpurkaumia ehkäisevää säärille, kosteuttavaa polvista peppuun ja käsivarsiin, raskausarvilta ehkä säästävää vatsaan, alaselkään ja rintoihin, decolteehen jotain superkosteuttavaa ja kaulalle tehoseerumia. Silmienympärille jotain pikkutuubista ja kasvoille happi-sos-elvytys-tekohengitysvoide jonka päälle kosteusvoide. Käsille rasvaa ja kynsille öljyä. Ja jos haluaa niin voi ihan ensin lätkäistä naamaan jonkun naamioista; virkistävän, kosteuttavan, puhdistavan tai sokerinhimossa suklaisen. Vaikkei se maistukaan suklaalta.

Ja kyllä, seurasin keskustelua jonkun tohtorineron tutkimuksesta, jonka mukaan raskaana olevien ei kannattaisi koskea kosmetiikkaan. Mitähän tohtori itse tekisi tilassa, jossa nenä leviää turvotuksesta pitkin naamaa, silmäpussit hipovat hartioita, vatsaa koristelee arpien kavalkaadi ja valokynän tai kosteusvoiteen sijaan käsketään ajattelemaan positiivisesti ja haukkaamaan porkkanaa. Järki käteen. Vaikkei se minulla ehkä aina olekaan.