Puistottaa osa1.

Puistossa on aikaa ajatella ja katsella. Kun kiertää samaa piskuista lampea ympäri parikin tuntia aamuin illoin, niin alkaa huimaamaan ellei muista välillä vaihtaa suuntaa tai istahtaa. Siinä istuskellessa tai lammen ympäri kieppuessa tarkastelee ihmisiä, ajattelee hassuja ja kerkeää vaikka tehdä kokonaisen puistoanalyysin.

Vaikka puisto ei, varsinkaan näin raekuuroja nakkelevalla kevätsäällä, ole mikään silmiä hivelevä kaunistus, niin kovin ahkerassa käytössä sen takakenossa olevat penkit, leikkikenttä ja hiekkainen polku ovat. Venäläiset viettävät puistoissa aikaansa ilmeisen monta tuntia viikossa ja viikonloppuisin onkin parempi pysytellä poissa postimerkin kokoiselta viheralueelta. Arkipäivisin tilaa on vielä omille ajatuksille ja mummojen ruokkimia, liian tuttavallisia puluja mahtuu väistelemään vaunujen kanssa. Pulut suhahtelevat korvien vierestä ilmeisen vihamielisesti ellet satu olemaan niille siemeniä nakkeleva babushka. Ne eivät jaksa väistellä vaunuja kovinkaan ketterään ja ihmettelenkin, ettei yksikään ole vielä jäänyt pyörimään renkaiden alle.

Koska puiston määreet täyttäviä vihreitä plänttejä on ydinkeskustassa todella vähän, on puisto ahkerassa käytössä ihmisillä laidasta laitaan. Ja eläimillä.

Viikonpäivään tai kellonaikaan katsomatta puistossa takuuvarmasti törmää puliukkoihin. He haisevat ja näyttävätkin suurinpiirtein samalta näköjään missä päin maailmaa tahansa. Vaikka penkeillä notkuu kovinkin surullisen näköisiä kohtaloita, ei sedistä tai tädeistäkään (harvinaisempi näky) ole hajuhaittaa lukuunottamatta mitään harmia. He eivät huutele perään hävyttömiä eivätkä huoju kantapäillä jakamassa elämäntarinaansa ventovieraille. Puistonpenkki on monelle sänky, koti.

Näitä votkapullon pohjaa liian tiuhaan tuijotelleita setiä ei pidä sotkea heihin, jotka työpäivän päätteeksi vain naukkaavat penkillä yhden oluen, ehkä kaksikin. Puristavat salkkua kainalossaan housunlahkeet ravassa miettien ehkä jotain hyvinkin suurta. Tai ovat miettimättä kerrankin yhtään mitään. Ajatukset poissa tunkkaisesta metrosta, ruuhkasta, pitkistä päivistä toimistolla, asuntovelasta ja anopista.

Nuoret pariskunnat notkuvat penkeillä toisiinsa liimautuneena ja jotkut näyttävät olevan lähes umpisolmuun kietoutuneina. Tyttö on saanut takatukkaiselta pojanklopilta kukkia, yhden ruusun vähintäänkin ja suudelmia vaihdetaan tiuhaan. Tuijotellaan romanttisesti silmiin ja hengaillaan käsikädessä. Nuoret viettävät aikaa myös isoissa porukoissa, joissa kuoharin korkkaaminen ei tarkoita automaattisesti kaatokännejä vaan hauskaa osataan pitää pikkuhiprakassakin. Joku rämpyttää kitaraa, toinen laulaa ja kolmas tanssii. Neljäs ottaa hörpyt kuoharista.

Babushkat ja täti-ihmiset liikuvat yleensä puistoissa pareittain. Käsikynkässä koko tien leveydeltä. Heitä näkee myös vaunujen jatkeena arkipäivisin, mutta ne babushkat ovat pukeutuneet vähän eri tavalla. Käsikynkkämummoilla on yleensä parempaa päällä. Jakkupukuja joissa krumeluurit kuosit pistävät tuijottajalta silmät kieroon. Vaikkei puistossa törmää labutääneihin tai hermeen laukkuihin, niin asujen kirjo on melkoinen. Oikeastaan parasta antia koko puistossa. Reaktiot vaihtelevat ihastuksen, hämmästyksen ja totaalisen mykistyksen välillä jatkuvasti.

Vähemmistöä edustavat koirat sekä lenkkeilijät. Jälkimmäisiä näkee yleensä aamuisin ja ensimmäisen bongaamiseen Moskovassa menikin pari vuotta. Harvinaisempi näky edelleen. Sattumaa vaiko vakiintunut käytäntö, että sedät juoksevat hyvin vähällä vaatetuksella säähän katsomatta. Tai vartaloon.

Vaunuilijat ja satunnaiset musikantit esitellään osassa 2.