Leivinpaperi on loppu. Kokonaan. Ei mikään uutisiin päätyvä ongelma, mutta meillä se tarkoittaa jotain hälyttävää. Perheessä, jossa elmukelmua, foliota, mustaapippuria, shampoota ja vanupuikkoja hamstrataan joka kauppareissulla jemmaan, mikään ei pääse loppumaan.
Leivinpaperidilemman johdosta päädyn kahvikupin ääressä tekemään analyysia tämän hetkisestä elämästäni ja tulen siihen tulokseen, ettei sillä ole enää merkitystä. Sillä leivinpaperilla. Tai sen loppumisella. Tai sillä, että sauvasekoittimen toinen pää on hukkunut serviettien sekaan ja jäänyt sille tielleen tai sillä, että narniasta hankittu vaatekomero ei enää kykene loputtomasti nielemään tavaraa uumeniinsa vaan sylkee niitä lattialle.
Ehkä olinkin ostamassa leivinpaperia, mutta harhauduin kun babushka kahden sitruunan kanssa yritti etuilla punnitusjonossa. Tyynen rauhallisesti valtasin paikkani takaisin lyömällä mummon sitruunapussia munakoisollani. Yritin naamioida hämmennykseni venäläisen-perustympeän ilmeen taakse, mutta babushka oli vähintään yhtä yllättynyt munakoison hyökkäyksestä ja väkisinkin alkoi naurattamaan. Minua, ei mummoa. Jälkikäteen ajateltuna leivinpaperin sijaan kannattaisi keskittyä analysoimaan miksi päädyin käyttämään munakoisoa kostonvälineenä. Ja miksi löin viattomia sitruunoita. Mummohan siinä etuili.
Olen ajattelematta ehkä vähän löysännyt enkä ota paineita kellontarkoista päikkäreistä. Onpa jopa nähty päivä, jolloin poistuimme asunnosta vasta viideltä. Siitä huolimatta on nukuttu ja välillä oltu nukkumatta. Ja kaikki olemme suhteellisen onnellisia ja normaaleja. Minäkin, edellä mainitusta episodista huolimatta.
Ulkoilu on muuttunut poissaollessamme vielä astetta haasteellisemmaksi, sillä siellä missä ennen tie oli vain vaikea kulkuinen, se nyt osittain puuttuu kokonaan. Ykskaks jalkakäytävä vain katoaa ja tilalla on montuksi jyrätty musta aukko. Näiden ympärille on usein autot parkkeerattu niin tiukkaan, että eteenpäin päästäkseen on peruutettava takaisin lähtöruutuun. Ehkä näitä valopääkuskeja olisikin hyvä paukutella munakoisolla otsaan.
Meillä on peruutusvaihde menossa. Piirongin alta ei osata pois ja sekös ketuttaa. Mies ei antaisi kuvia laitella nettiin, mutta ihan pakko vähän vilauttaa. Onhan se vaan niin suloinen.
No on kyllä suloinen! =)
VastaaPoistaMun pitää taas alkaa orientoitua noihin etuileviin babushkoihin lukemalla sun blogia. =) On meinaan ens kuun alussa muutto Pietariin... =D
Hei vaan! Voi että sain ihanat naurut tuosta munakoisoepisodista! Jotenkin niin tuo mieleen omat ajat tuossa maassa :) Ja se, että jättää tissinkin mentävän raon edessä seisovan ja itsensä väliin niin jo sieltä joku tulee ja kiilaa väliin. Minä löin kerran liikennevaloissa Ladan konepellille nyrkillä :O se vaan hinasi autoa hitaasti eteenpäin ja me ei päästy tien yli. Ja autossa istuksineet babushka ja hänen miehensä katsoivat tympeinä suoraan eteenpäin. Ekaterinan ajatuksista Katja
VastaaPoistaKirjotatko Suski blogia Pietarista?? Olisi kiva lukea!
VastaaPoistaTiedän tunteen!! Mikä sattuma, että kun illalla luin kommenttisi niin sinä aamuna olin MINÄ mäiskinyt yhtä autoa konepellille kämmenellä. Mutta myös potkaissut sitä ja huutanut kaksimetriselle langanlaihalle kuskille, joka todennäköisesti peruutuspeilin sijaan oli tuijottanut puuteria...oli nimittäin NÄIN lähellä peruutta rattaiden päälle VAIKKA OLI PARKKEERANNUT SUOJATIELLE. PRKELE.