Takautumia

Siinä ne ovat. Kaksi uutta "perheenjäsentä" sitten keväisen bloggaustauon, vierekkäin pöydällä. Ensimmäinen, Nikon D90 sisältää pelottavan paljon nappuloita ja vipuja, mutta ainakin sitä seurasi monen sadan sivuinen käyttöopas. Sitäpaitsi, vaikka erehtyisin nappaamaan esittelykelvottoman kuvan, voin poistaa sen ja me kumpikin, kamera ja minä unohdamme sen enempiä traumoja saamatta.

Toinen, neljän sentin mittainen hämärästi ehkä ihmisen alkua muistuttava hahmo kelluu mustavalkokuvassa eikä muutu siitä sen selvemmäksi vaikka vilkaisen kuvaa vähän väliä. Ennenpitkää se aikoo liittyä perheeseemme eikä ilmesty käyttöohjeet kainalossa. Ei vaikka se olisikin kovin kätevää. Se on valinnut äidikseen juuri minut, syystä jota en vielä ole tajunnut ja isäkseen Hapankaalin, jolla on maailman paksuin tukka ja Kazakan juuret.

Neuvolassa tajuan ensimmäisen kerran kuinka todellisen pihalla olen kaikesta vaikka kuvittelinkin muuta. En osannut vastata missä kaikkialla mieheni Suomeen tullessaan on asustellut, mitä sukurasitteita kannan biologisen isäni puolelta enkä ymmärtänyt mitä neuvolantäti tarkoitti kysyessään ovatko nisät normaalisti ulkonevat vai sisäänpäin. Hetken kuvittelin lehmän makaamassa niityllä kyljellään, kaikki utareet sisäänpäin kääntyneenä kuin kumihanskan sormet.

Sen sijaan, että olisin panikoinut tukiverkon puuttumista Moskovassa, tulevan lapsen terveyttä tai ylipäätään pätevyyttäni äitinä aloitin tärkeimmistä. Miten ihmeessä kerkeän käyttää kaikkia korkkareita vielä kerran ennenkuin olen tuomittu turkisreunaisiin Crocseihin. Entä voiko Celinen poninkarvalaukkua käyttää tuttipullojen ja vaippojen kantamiseen. Miten minun käy kun en pääse ulos ensimmäiseen kahteen vuoteen kun vaunut eivät mahdu hissiin enkä pääse ulos. Tai jos pääsen, en pääse kadun ali portaita alas ja ylös. Nipistelevätkö kaikki ohikulkevat babushkat vauvaa ihastuneina ja tunkevat sille oravakarkkeja suuhun.

Nykyhetki. Viisumipakolaisena olen säästynyt suurimmaksi osaksi Moskovan hikisiltä helteiltä ja epäterveelliseltä tuhkasavupilviltä, mitä lie. Paluu sinne odottaa ennenpitkää mutta sillä välin minä nautin...syön marjoja ja hedelmiä torilta, löyhyttelen kesämekon helmoja tuulettimen edessä ja käyn kädenvääntöä Hapankaalin kanssa käytännön asioista. Vilkaisen viimeisintä ultrakuvaa ja mielikuva neljän sentin mittaisesta mansikasta* käsine ja jalkoineen on vaihtunut häivähdykseen ihan ihmisen näköistä vauvaa. Luen parvekkeella suurta ja mahtavaa vauvakirjaa, joka ei kuitenkaan osaa selittää miksi joillekin äitiys on itsestäänselvää ja joka solun valtaavaa varmuuden tunnetta ja joillekin epätodellinen ja epävarmakin seikkailu, joka hämmästyttää ja arveluttaa joka päivä. Eikä se myöskään kerro, mitä tapahtuu jos tässä vaiheessa päättääkin olla synnyttämättä. Onko jokin salainen kolmas tapa saada vauva ulos muuten kuin alakautta tai leikkaamalla?

Blogi ei tule olemaan vauvablogi, äitiblogi tai mikään muukaan sen enempää rajattu blogi. Se kertoo edelleen Naatuskan ja Hapankaalin elämästä Moskovassa, toistaiseksi kahdestaan ja toivottavasti ennenpitkää kolmestaan. Mikäli joku ennaltamäärätty ohjenuora äitiyteen on olemassa, en usko että osaan seurata sitä haparoimatta tai välillä jopa eksymättä, mutta toivon olevani suhteellisen kelpo tehtävääni kun Ahmatti saapuu maailmaan. Tai ainakin lukeneeni monta,monta käyttöopasta.


*Netissä selitettiin kuvainnollisesti että tietyllä viikolla asukki on noin mansikan kokoinen...päähäni juurtui, että ihmisalku on myös mansikan näköinen. Vihreä kanta on tukkaa ja mansikasta töröttää pienet raajat.