Roolileikki

Joskus talvipakkasilla junassa käyty keskustelu palaa silloin tällöin mieleen ja kuvastaa ah, niin hyvin tätä joskus vähän kimuranttia expat-rouvan elämää. Kun vuosien takaisen hyvän päivän tutun kanssa on edetty pisteeseen, jossa tiedetään että olen naimisissa, lapseton ja asun Moskovassa keskustelu jatkuu seuraavasti:

"Voi juku, mieletöntä. Moskovassa. Mitäs sinä siellä oikein teet?"
"Opiskelen kieltä ja kulttuuria. Olen kotona ja niin edelleen. Mikäli Moskovassa on tylsää, on se itsestäsi kiinni." Tämä yleensä johdattaa keskustelun Moskovan mielenkiintoisiin mahdollisuuksiin ja kulttuuriin...
"Jaa, mutta mitä sinä siis teet siellä?"
"No, siis opiskelen ja olen kotirouvana. Tai ehkä mieluummin jonkinlaisena kodinhengettärenä." Naurahdan ja toivon että keskustelu jatkuu tästä eteenpäin.

Aistin aavistuksen verran närkästyneen sävyn keskustelukumppanin äänessä." NIIN, MUTTA MITÄ SINÄ OIKEIN TEET SIELLÄ?????"
Tajuan, että keskustelu ei etene. Minä, Moskova ja kotona eivät käsitteinä riitä määrittelemään olemassaoloani. Valehtelen. Keksin ensimmäisen työn, joka junan ravintolavaunussa mieleen juolahtaa ja hän on silminähden tyytyväinen. Olisin voinut sanoa olevani KGB:n agentti eikä sillä olisi ollut mitään merkitystä. Työ itsessään ei herättänyt ihmetystä, mielenkiintoa tai keskustelua. Kunhan nyt on työ.

Ehkä se olen minä itse, joka viimeisen kolmen vuoden aikana on eniten kyseenalaistanut olemassaoloaan, oikeuksiaan normaaliin tunneskaalaan ja ihmisoikeuksiin siitäkin huolimatta, että olen kotona. Kotirouvana. Lähes vaapaaehtoisesti lähes työttömänä. Kodinhengettärenä. Kotimuusana. Silti huomaamatta ei ole jäänyt myöskään yhteiskunnan tapa luokitella ihmisiä työn, tekemisen perusteella. Vei todella pitkään tajuta, että minä en ole työni. Ymmärtää ettei itsekunnioitukseni määrä saa riippua siitä, miten monta tuntia kunakin viikkona olen käynyt töissä kodin ulkopuolella.

Ilman työtäkin minä jatkan hengittämistä, ajattelemista ja tuntemista. Silti tunnen olevani ajoittain hyvinkin vajavainen, eläväni elämää jota pitää perustella koko ajan. Eniten ehkä itselleen. Varsinkin kun olen valinnut olla ottamatta vastaan mitä tahansa työtä. Nirsokin vielä.

Jopa ihan niiden lähimmäistenkin kanssa ajautuu joskus tilanteisiin, joissa tuntuu olevan vaikea muistaa että kyllä, minäkin stressaannun joskus, ihan ilman työtäkin. Vittuunnun, väsyn ja kiukuttelen. Tunnen surua ja iloa ja haaveilen. Epäilen valintojani ja jossittelen. Nautin edelleen viikonlopuista. Ihmisoikeuteni eivät ole joutuneet jäähylle sen vuoksi, että seurasin miestäni maailmalle ja elän elämääni sen mukaan. Ja kehtaan vielä välillä valittaakin.

Liukuminen kotirouvan roolista pian kotiäidin rooliin on turvannut selustani, eikä selittelyjä enää tarvita entiseen tapaan, edes tässä vaiheessa vaikka elän vielä eräänlaista siirtymävaihetta roolien välillä. Ei ihan vielä äiti muttei tyhjänpäiväinen rouvastelijakaan. Yhtäkkiä on merkityksetöntä, että olen viimeiset kolme vuotta viikannut pyykkejä, opetellut kokkaamaan ja tehnyt muuta yhtä tyhjänpäiväistä. Huolehtinut turhista kun on kerran saanut olla vaan. Olen saanut anteeksi, sillä nyt elämälläni tulee olemaan ihan oikea merkitys.