Seikkailunhaluinen sisäelin.

Henkisesti ja vähän jo fyysisestikin olen valmistautunut palaamaan kotiin. Tai siis Moskovaan. Eri asia tuntuuko se paluuhetkellä kodilta. Paperihässäkkä on taas nytkähtänyt piirun verran eteenpäin ja kutsu on saapunut. Siis onhan se ihan selvää, että jos isällä on työviisumi js äidillä perheviisumi niin eihän sitä kuuden viikon ikäiselle vauvalle voi myöntää viisumia ilman, että joku tärkeä ja iso taho kutsuu erikseen myös vauvan asumaan Venäjälle perheensä luo. Ja nyt tämä kutsu siis on täällä. Enää meiltä puuttuu se viisumi.

Odotellessa on haalittu matkalaukun täytteeksi kaikenmoisia tippoja, suppoja ja rasvoja, kaikkea apteekin hyllyistä hyviksi todettuja purnukoita. Varmaan vastaavia on Venäjälläkin ja jos ei niin aina voi noudattaa babushkojen neuvoja ja sutia sinappia sieraimeen tai laittaa hapankaalia korvantaakse, mutta meillä vannotaan Gefilus-tippojen, bepanthenin ja Ainun tuttipullojen nimeen.

Pullosta tuli tissitakiaiselle pakollinen paha kun äidin antibiottikuuri kävi mahaan, niin että bodyt olivat kakassa kauluksia myöten aina vartin välein. Ensin hätäilin, etten ikinä liikahda mihinkään ilman Marakattia joka sylki tutin kilometrien päähän ja vilkaisi tuttipulloakin niin halveksuvasti, ettei edes isä kehdannut tuoda sitä metriä lähemmän lastaan. Viime yönä sitten nieleskelin kyyneleitä, kun Marakatti ahneesti söi nannia pullosta eikä notkunutkaan unisena tissin kupeessa. Olenko nyt vain joku? Yksi muiden aikuisten seassa, joka voi tökätä tuttipullon suuhun nälän tullessa? Byäääh.

Antibiooteilla yritetään hoitaa kuntoon karannutta virtsarakkoa. Se alkoi ykskaks varoittamatta kurkistella ulos paikasta, jonne se ei todellakaan kuulu. Synnytys oli kuulemma sivullisten mukaan nopea ja helppokin, epiduraalin aiheuttamasta kokovartalopuudutuksesta huolimatta eikä tikkauksiakaan tarvittu vähäpätöisiin nirhaumiin. Istua kärsi jo samana iltana ja komplikaatiosta huolimatta jalatkin kantoivat jo saman vuorokauden sisällä. Vauva terve ja kaikki hyvin. Sitten virtsarakko ottaa ja karkaa omille seikkailuilleen. Viduddaa. Vaikka kai sen jollakin narulla saa kursittua paikoilleen jos jumppaaminen ei auta.

Lapsen syntymä voi olla jollekin luonnollinen tapahtuma, me sen sijaan hämmästelemme aikaansannostamme edelleen mutta että synnytyskö luonnollista? Selittäkää olkaa hyvä. Jos olisin kuusi viikkoa sitten tiennyt taksia yön kähmässä odotellessa, mitä edessä on, olisin kiittänyt vähemmän kohteliaasti ja karannut.

Oppimisia.

Marakatilla on luonnetta. Yhdessäkään neuvolan onnellinen-ja-tasapainoinen-äiti-sekä-vauva oppaissa ei kerrottu, että vajaan kuukauden ikäisellä vauvalla on jo todella luja omatahto. Ja sisua enemmän kuin vanhemmissaan yhteensä. Käymme keskustelua siitä, kumpaan vanhemmista nopea kiihtyminen ja lyhyt pinna viittaa.

Marakatin mielestä mm. oma sänky, tutti, tärisevä sitteri keinumahdollisuuksineen tai tuttipullo ovat ihan turhakkeita eikä maailmassa tarvita muuta kuin tissit. Sinällään ihan ymmärrettävää ja hellyttävääkin, mutta äidillä kulkisi henki paremmin jos esimerkiksi lenkillä voisi käydä ilman, että tarvitsee juosta ennätysajassa talon ympäri tai miettiä miten toisen rinnan saisi jätettyä kotiin. Tai jos minua odottaisi noin pehmoinen sänky ja pumpulinen unipussi, niin arvatkaa tarvitsisiko houkutella nukkumaan...

Vatsavaivojen ja jälleen kerran pahenneen nuhan siivittämät viikot ovat olleet jokseenkin haastavia. D-vitamiineilla viskasin kuikkaa enkä aio rääkätä liman kiusaamaa tyttöä niillä toistaiseksi. Kyllä, olemme kokeilleet vesi- ja öljypohjaisia ja tulos on sama: viisi-kuusi tuntia katkeamatonta ja sydäntä raastavaa kipuitkua iltaisin sekä muutenkin tuskaiset päivät ja rauhattomat yöt.Valvomista ja yliväsymystä niin vauvalla kuin äidilläkin. Eikö oikeasti ole muuta keinoa täällä auringon hylkäämässä pohjoisessa??

Käynti lastenlääkärillä lähikaupungissa olisi pitänyt nauhoittaa neuvolan opetustilanteita varten. Siskoni päärynän kokoiseen autoon oli ahdettuna kolmen aikuisen lisäksi vaunukoppa, ratasosa josta ensin irrotettiin renkaat, turvaistuin, tusina laukkuja sekä tyytyväisesti uinuva Marakatti. Koska autossa ei ole takaovia, tuotti tavaroiden sijoittelu blondeille päänvaivaa. Turvakaukalo eteen. Toinen ovi oli penkkaa vasten tukossa joten kukaan ei päässyt takapenkille. Turvakaukalo irti ja taakse. Vaunukoppa eteen ja rattaat takakonttiin. Äitini jäi ulos. Vaunukoppa taakse ja äiti eteen. Minä jäin ulos. Päätöntä pyörimistä kesti varmaan pidempään kuin matka lääkärille.

Selväksi on myös käynyt mitä eroa on nätillä, ihanalla, söpöllä vauva-vaatteella ja sillä järkevällä ja käytännöllisellä, jonka loppujen lopuksi jaksat pukea kakkaa työkseen tuottavalle paketille. Toppapuvun hihoille meinasin näyttää saksia. Ehkä en leikkaakaan niitä irti vaan löysennän niitä kainaloista tekemällä sinne aukot.

Kadonneita vatsalihaksia olen alkanut pikkuhiljaa metsästämään tekemällä tilaisuuden tullen edes muutaman liikkeen. Ja suurkiitos pakkasukolle, joka tajusi hävitä nevadaan. Olemme päässeet ulos!! Pukemista lukuunottamatta se olisi enemmän kuin rentouttavaa. Toistaiseksi saan hien pintaan jo etukäteen kun mietin miten paljon puen itseäni valmiiksi, sitten Marakattia,laitan vaunut valmiiksi, puen Marakatin loppuun, hän tekee kakat housuun, riisun, pyyhin hikeä, imetän...puen taas ja lähden hiestä märkänä juosten ulos ja unohdan jotain oleellista. Vauvaa en tosin vielä ole unohtanut mihinkään:)