Äiti on kone.

En ole vielä löytänyt joulufiilistä, vaikka kuvittelin sen kävelevän jo lentokoneen ovella vastaan kun saavumme Suomeen. Ehkä en vain näe sitä näiltä silmäpusseilta. Marakatin sitkeä ja piiitkä unikoulu tuotti jo tulosta kunnes se ykskaks menikin taas ihan sekaisin. En enää edes muista miksi, mutta sitten tuli muutto uuteen asuntoon, sitten lento ja aikaero, sitten kamala duha...

Muutto. En viitsi oikeastaan enää edes palata aiheeseen. Sanon vaan, että jopa minä sorruin aliarvioimaan työn määrän. Mies lähti seuraavana päivänä reissuun, loi säälivän katseen laatikoiden saartamaan vaimoonsa ja paineli reippain askelin ulos. Ei nettiä, ei televisiota. Vain minä, Marakatti ja järjetön kaaos.

Hiiri. Viikko sitten kaikki oli järjestyksessä, unohdettu, anteeksiannettu ja sitten tuli se. Hiipi yöllä raollaan olevasta takanluukusta ja asettui taloksi. Voiko sitä syyttääkään. Lämmin takka, pehmeä matto ja lattia aina ruoan tähteiden peitossa, kiitos Marakatin. Seisoin aamuvarhain kylpyammeessa kumpparit jalassa, käsissä luuta ja muovipamppu. En tiedä kuvittelinko oikeasti kykeneväni nuijimaan hiiren hengiltä, mutta siinä järkytyksessä en keksinyt muutakaan.

Lento. Suora lento Marakatin kanssa kaksin on onnistunut ihan jees. Vaihdon ja lähes kolmen tunnin odotuksen kanssa ei niinkään. Kahden tunnin aikaero on iso juttu ja jatkolennon aikaan Marakatilla oli jo pyjama-aika. Loppumatkasta en muista muuta kuin kiemurtelua, kiukkua, hikeä ja vidudusta. Kaiken lisäksi hänellä on tapana tehdä kakat lentomatkan aikana aina juuri ennen kuin ruokatarjoilu alkaa. Niin tälläkin kertaa. Kiitos tyhmäntyperän aikaeron, olemme nousseet aamuisin ensin neljältä, nyt vasta viideltä. En osaa nukkua päivisin ja öisin en edes muista kuinka monta kymmentä kertaa nousen ylös. Viime yönä tulin siihen pisteeseen, ettei kolmen aikaan enää väsyttänyt. Huomasin istuvani olohuoneessa ja syöväni suklaata konvehtirasiasta. Kone käy todennäköisesti kahvin voimalla niin kauan kuin se sammuu ja saan unta vaikka seinää vasten.

Silti. Meillä on uusi hieno pulkka, jonka kyydissä Marakatti nauraa ääneen. Pihassa keinu, johon ei jonota kukaan. Jossa saa keinua niin pitkään kuin haluaa. Meillä on uudet rukkaset, ruisleipää ja jouluvalot. Meillä on perhe ja ystävät. Ja se joulu. Ja iiiiso kinkku.

Erään ajanjakson loppu.

Kaksiomme tyylisuuntana on viime kuukaudet ollut jonkinsortin feng hui!...Kaukana tasapainosta, rauhallisuudesta ja kotilieden keskiaukeamalta. Verhojen poimuista pilkotti viikkokausia musta pyörylä ja kesti hetken ennenkuin tajusin, että siellä olivat säilytyspussissaan minun olkaimettomat rintaliivit. Ne sellaiset broikkufileiden näköiset joita joku vuosi sitten mainostettiin biletoppien seuraksi. Miksi tai miten ne siellä olivat, en tiedä. Rinuleille on kuitenkin luvassa järkevämpi säilytyspaikka sillä muutamme piakkoin.

Tosin ei niillä enää käyttökään ole. Rinnat muistuttavat kalpeita litteitä kanaviipaleita jo ihan itsessään.

Heitän iloiset hyvästit asunnolle, joka todisti monia hauskoja iltoja ystävien kanssa, hulvattomia kekkereitä isollakin porukalla, pallogrillin savun parvekkeella keskellä pahinta liikenneruuhkaa ja kakofonista meteliä sekä Marakatin ensimmäisen yön Moskovassa. Nyt on aika siirtyä tuijottelemaan vähän rauhallisempaa maisemaa ja kärventää takkamakkaraa olohuoneessa talvi-iltoina.

Moni asia on tämän vuoden aikana muuttunut, erilailla kuin ennen. Ihan kuin uusi ajanjakso Moskovassa. Rakkaat ystävät ja naapurit ovat muilla mailla, Marakatti on tullut jäädäkseen, mies aloittanut uuden uran. Miksei siis uusi kotikin, vaatehuone ja uusi järjestys. Ja uusi vuosi ja uusi minä:)

Järjenhäivä.

Kotona väsyneitä matkalaisia odotti ihan kamala löyhkä. Tai oikeastaan rapussa, mutta se tunki jo saranoiden välistä ja oven alta eteiseenkin. Sanoinkuvaamattoman ällöttävä haju. Syyllisiksi paljastui sarjassaan neljäs setti remonttimiehiä. Rappukäytävärempan sijaan he ovat keskittyneet asuttamaan pihaan pystytettyä parakkia ja siinä sivussa käyttäneet alakerran tyhjää vaksin koppia pisu-, pesu-,kokkaus- ja tupakointitarkoitukseen. Milloin tyypit ovat tulleet kopista pelkkä pyyhe lantiolla tai kiehuva perunakattila kainalossaan. Nyt viemäritön koppi todennäköisesti meinasi hukkua kakkaan. Ja nyt he sitten remontoivat omia jälkiään.

Pari päivää sitten pihaan lähes oven eteen kipattiin leikkimökin kokoinen köntti sementtiä. Se jähmettyi siihen ja nyt sitä on nylpytetty porata siitä irti. Jos tässä kaikessa on edes pienen pieni järjenhäivä niin hyvä niin. Jos ei niin ihan hyvä niinkin.

Meillä on joka tapauksessa rattaat, jotka mahtuvat hissiin. Mikä uusi avara maailma kun voimme lähteä Marakatin kanssa ulos milloin vain. Mies on ihan aidosti ihastuksissaan, hämmästeli että ajatella tosiaan. Nythän tämä on tosi kätevää. Ja että hissiin mahtuivat. Itse olen tyytynyt vaiti pohtimaan mistä oikeasti olen jauhanut hänelle kesästä lähtien. Vai kuvittelinko vain. Ja että jos hissi mitattiin varta vasten monta kertaa, niin olisinko ostanut toiset rattaat jotka eivät sinne mahdu. Mars ja Venus. Mies ja nainen. Logiikka ja logiikka.

Marakatti on aloittanut koulun. Unikoulun. Sellaisen jossa äiti yrittää opettaa yhdeksänkuiselle lapselleen, että päikkärit voi joskus ottaa sisälläkin ja että on ihan ok ja turvallista nukahtaa/nukkua ilman tissiä. Luin vauvakuiskaajasta ( kuulostaa tosi pöljältä ) ja olen yrittänyt noudattaa lempeän unikoulun ohjeita vähän oman muunnelman mukaan. Olen tullut siihen tulokseen, että Marakatissa on jonkun mieheni esiesiesi-isän kasakkaverta, joka kiehahtaa keskimääräistä tulisemmin. Tuloksiakin on kyllä havaittavissa...näin vkon jälkeen.

Villi ja vapaa.

Ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen meillä oli miehen kanssa "laatuaikaa" kahdenkesken. Vimpan päälle ulos syömään ja sen jälkeen konserttiin, siihen jota olin odottanut kesästä lähtien. Marakatti jäi mummon hoiviin, mutta päätti jo sillä hetkellä kun sipaisin vielä viimeiset huulikiillot naamaan, ettei tee iltaa mummolle (tai äidille) liian helpoksi.

Huutoa ja kiukkua jatkui illan mittaan siinä määrin, etten oikein päässyt fiilikseen edes parin viinilasin voimalla. Hermostuneena höpisin koko ruokailun ajan Marakatista, vauvoista, eroahdistuksesta, elämää suuremmista asioista ja synnytyksestä samalla kun mies yritti virittää keskustelua siemailemistaan viineistä, ruoasta ja ylipäätään kaikesta muusta paitsi vauvoista. Jälkikäteen harmittaa. Olisi pitänyt juoda yksi viinilasi lisää, tuijotella miestä silmiin ja olla vilkuilematta kännykkää koko ajan. Odotin iltaa niin kovasti, mietin vaatevaihtoehtoja kuukausikaupalla ja taiteilin korkkareilla,etten varmasti könähdä huppelissa nurin. Ja sitten puudutan jutuillani miehen tainnuksiin, hermoilen enkä muista edes kiittää. Plääh.

Toista tilaisuutta en heittänyt hukkaan, vaan nautin joka minuutista kun sinkutin äidin polkupyörällä lähikauppaan jäätelöostoksille. En ollut ajanut pyörällä neljään vuoteen, joten perhoset vatsassa hyppäsin Nopsan selkään ja huomasin,että...hei, sitä taitoahan ei oikeasti unohda. Vastatuuli ja tihkusadekaan eivät saaneet suupieliä alaspäin kun sinkutin villinä ja vapaana kohti kilometrin mittaisia jäätelöaltaita. Valtavan valikoiman äärellä uppouduin ajatuksiini eikä ykskaks ollutkaan kiire mihinkään. Takaisin polkiessa etukori oli lastattu täyteen jäätelöä.

Niin siis mehän olemme Suomessa tällä hetkellä. Ei kai kukaan nyt Moskovassa lähde polkupyörällä jäätelöä ostamaan. Tai edes pyöräilemään.

Kukkutimurusia

Sanoinko joskus, että Moskova on ihan niinkuin ennenkin. Ei se ole. Ei ainakaan minulle. Kaikki on muuttunut kesän jälkeen. Elämä on niin...erilaista. Rakkaat ja läheiset ystävät jatkavat elämäänsä toisaalla, minä haistelen syksyn tuulia Marakatin rattaita työntäen ja mies ahertaa uudessa duunissa, täysin uudella alalla. Elämä on juuri nyt niin...en tiedä mitä. Kaikki on hyvin. Niin hyvin, että joskus pelottaa. Mutta silti ihon alla kaihertaa haikeus. Ehkä se on tämä syksy. Ehkä olen vähän yksinäinen. Vaikken ikinä yksin olekaan. Ikinä. Marakatti lähtee suihkuunkin mukaan. Nakottaa sitterissä kylppärin lattialla.

Pakahdun rakkaudesta, onnesta, huolesta, hädästä. On tapahtunut asioita, jotka muistuttavat miten onnellinen olen, miten onnellinen pitäisi olla. Ja silti kaihertaa. Haluaisin ehkä tehdä jotain. Mitä. Jotain muuta, saada ahaa-elämyksen, saada aikaan jotain. Tai ehkä se on vain tämä syksy. Yleensä tähän aikaan vuodesta päätän muuttua, liikkua, tulla paremmaksi ihmiseksi, laihtua ja kaunistua. Vähintäänkin aloittaa uuden harrastuksen. Nyt haluaisin vain löytää itseni. En ole varmasti kerennyt vielä kovin kauaksi. Tunnistan itseni enkä kuitenkaan. Ehkä se onkin tämä Venäjä. Olen sairastunut melankoliseen onnellisuuteen. Tai onnelliseen melankolisuuteen. Tai ehkä se onkin vain tämä syksy.

Ala-asteen aapisesta on jäänyt mieleen tarina keijuista, jotka heittelivät ympärilleen kukkutimurusia. Aapisessa oli vihreä kansi. Ja äidin laittamat vihreät muovit. Sellaiset teipattavat. Niistä murusista tuli ihmisille naurua ja iloista mieltä. Aurinko alkoi paistamaan ja kaikki olivat onnellisia. Silloin tykkäsin sadusta kovasti mutta eihän kenenkään onni tule säkistä muruja viskelemällä. Se tulee sieltä sun täältä. Harmaana päivänä se tulee Marakatin hymystä, turkinpippuripussista, tutulle tuoksuvasta tyynystä ja onnistuneesta iltapuurosta.

Erään ulkosuomalaisen linkkivinkin perusteella eksyin blogiin, joka teki einiinkovinhyvää tässä minä-olen-hukassa-etsin-juuri-elämäni-suuntaa-vaikka-olenkin-äiti olotilassa. Siinä tehtiin kaikkea, osattiin kaikkea, tykättiin kaikesta. Jaksettiin ja viitsittiin eikä oltu yhtään hukassa vaan aina nättinä ja intoa täynnä. Oikeasti. Ehkä se ei ole syksy. Ehkä se ei ole Venäjä. Ehkä se olen vain minä.

Maaninen munakoiso.

Leivinpaperi on loppu. Kokonaan. Ei mikään uutisiin päätyvä ongelma, mutta meillä se tarkoittaa jotain hälyttävää. Perheessä, jossa elmukelmua, foliota, mustaapippuria, shampoota ja vanupuikkoja hamstrataan joka kauppareissulla jemmaan, mikään ei pääse loppumaan.

Leivinpaperidilemman johdosta päädyn kahvikupin ääressä tekemään analyysia tämän hetkisestä elämästäni ja tulen siihen tulokseen, ettei sillä ole enää merkitystä. Sillä leivinpaperilla. Tai sen loppumisella. Tai sillä, että sauvasekoittimen toinen pää on hukkunut serviettien sekaan ja jäänyt sille tielleen tai sillä, että narniasta hankittu vaatekomero ei enää kykene loputtomasti nielemään tavaraa uumeniinsa vaan sylkee niitä lattialle.

Ehkä olinkin ostamassa leivinpaperia, mutta harhauduin kun babushka kahden sitruunan kanssa yritti etuilla punnitusjonossa. Tyynen rauhallisesti valtasin paikkani takaisin lyömällä mummon sitruunapussia munakoisollani. Yritin naamioida hämmennykseni venäläisen-perustympeän ilmeen taakse, mutta babushka oli vähintään yhtä yllättynyt munakoison hyökkäyksestä ja väkisinkin alkoi naurattamaan. Minua, ei mummoa. Jälkikäteen ajateltuna leivinpaperin sijaan kannattaisi keskittyä analysoimaan miksi päädyin käyttämään munakoisoa kostonvälineenä. Ja miksi löin viattomia sitruunoita. Mummohan siinä etuili.

Olen ajattelematta ehkä vähän löysännyt enkä ota paineita kellontarkoista päikkäreistä. Onpa jopa nähty päivä, jolloin poistuimme asunnosta vasta viideltä. Siitä huolimatta on nukuttu ja välillä oltu nukkumatta. Ja kaikki olemme suhteellisen onnellisia ja normaaleja. Minäkin, edellä mainitusta episodista huolimatta.

Ulkoilu on muuttunut poissaollessamme vielä astetta haasteellisemmaksi, sillä siellä missä ennen tie oli vain vaikea kulkuinen, se nyt osittain puuttuu kokonaan. Ykskaks jalkakäytävä vain katoaa ja tilalla on montuksi jyrätty musta aukko. Näiden ympärille on usein autot parkkeerattu niin tiukkaan, että eteenpäin päästäkseen on peruutettava takaisin lähtöruutuun. Ehkä näitä valopääkuskeja olisikin hyvä paukutella munakoisolla otsaan.

Meillä on peruutusvaihde menossa. Piirongin alta ei osata pois ja sekös ketuttaa. Mies ei antaisi kuvia laitella nettiin, mutta ihan pakko vähän vilauttaa. Onhan se vaan niin suloinen.

Kukkuluuruu.

Saamaton, saamattomampi, saamattomin...olemme saaneet nauttia koko kesän Suomen raikkaasta ilmasta, auringosta, portaattomasta uloskäynnistä, takapihan nurmikosta, kilometrien jäätelöaltaista ja kaikesta muusta kivastamukavasta. Olla öllötin enkä jaksanut kirjoittaa, tein sitä pääni sisällä yrittäen selkeyttää ajatuksiani. Ja selkenihän ne; tajusin etten yhtään oikeastaan enää haluaisi tulla takaisin Moskovaan. Edes kaksi viikkoa hotellissa eivät ahdistaneet. Eikä se, että viisumit tarkertuivat monen monta kertaa taas byrokratian portaisiin ja loput hoiti murphyn laki; oli vääriä nimiä, omituisia lisädokumentteja ynnämuuta...

Mutta hei, täällä olemme koko poppoo. Takataskussa viisumit kolmeksi vuodeksi jippiijihaa. Kaksi käsiparia ja Marakatti. Satakymmenen kiloa tavaraa mukana. Aamu valkeni sotkun keskellä päänsäryssä. Mies aloitti uuden duunin ja Marakatti jännitti mukana valvomalla lähes koko yön. Kahvin ja tumman suklaan voimalla olen raivannut jo eteisen lattian tyhjäksi.

Marakatti kääntyy vatsalleen, ympäriämpäri. Hänellä on kaksi hammasta alhaalla ja hiuksia hieman pään peittona. Hän juo vettä mukista ja istuu syöttötuollissa, huojuen mutta kuitenkin. Hän ottaa isäänsä poskista kiinni ja tuijottaa ihaillen silmiin, höpöttäen ihan omituisia. Saman höpötyksen hän aloitti jokaikinen kesäaamu vartin yli viisi. Uni tulee edelleen yleensä vain vaunuissa ja kestää kolmekymmentä minuuttia. Vahinkoja tosin sattuu ja joskus on vierähtänyt tuntikin. Väsyn iskiessä hän murisee kuin karhunpentu kunnes silmät painuvat kiinni.

Rappukäytävä on samassa kunnossa kuin 2,5kk sitten ja remonttireiskat ovat hävinneet tältä erää. Kadulla istui kerjäämässä sama tuttu babushka. Kaikki on siis ennallaan.

Kakkavaippoja ja eccolenkkarit...

...voisi ihan hyvin olla blogin uusi nimi. Jos lähtee neljän tunnin vaunulenkille kahdeksan aikaan aamulla, niin korkkareilla voisi matkalla heitellä vaikka puluja. Jalassa loistaa upouudet eccotennarit; mukavat, matalat ja vähän ehkä...pliisut.

Sain nauraa hervottomasti itselleni kun löysin verhon takaa puoliksi juodun kahvikupin, jonka pintaa koristi valkoinen täplikäs kerros sekä kakkaa...todennäköisesti olen säilönyt kupin vieressä hetken myös käytettyä vaippaa. Muistan kuinka kesäisin vaahtosin hikisin sukin kävelemisestä puhtailla lattioilla kun ajatus varpaan kuvista parketilla ahdisti...näköjään pipo voi löystyä siihen pisteeseen, että se valuu jo silmille. Ajatus varpaankuvien kyttäämisestä lattialla tuntuu jotenkin absurdilta sen jälkeen kun on bongannut muutaman päivän vanhaa paskaa ikkunalaudaltaan.

Kymmenen päivää ilman kuumaa vettäkin meni noin vain. Ilman valitusta ja natinaa. Ihan samalla tavalla kuin edelliset päivät kuuman veden kanssa. Vips vaan. Keitin Marakatille pesuvettä ja kävin itse suihkussa hampaat kalisten.

Kesä Suomessa lähenee ja väistämättä aika täällä loppuu kesken. Kuvittelin olevani tähän mennessä jo tiukasti piireissä ja ehkokkaana Moskovan aktiivisimmaksi äidiksi, jonka vauva taipuu joogassa vähintään lootusasentoon, ui ja lausuu Tolstoita. Minä järjestäisin äiti-lapsi kekkereitä ja tarjoilisin omatekoisia muffineja sekä yllättäisin poppoon kutomalla kaikille samiskaulahuivit. Tosiasiassa olen vasta lueskellut uintimahdollisuuksia tarjoavan keskuksen nettisivuja, ollut ihan näin lähellä tavatakseni muita äitejä ja saada keskusteltua asiaa muiden lapsellisten aikuisten kanssa ja kerran yllättänyt miehen tekemällä kakun, jonka pohjaan piti vain vasaroida keksejä muruiksi ja kaataa kuumaa voita päälle.

Mihin päivät kuluvat vaikka nousemme jo ennen kuutta joka aamu? Tuleeko lapsestani ihan uuno kun äiti on epäsosiaalinen, saamaton lapanen? Joku ilmiselvästi varastaa aikaani ja käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Kyllähän minä muuten.

Ennen lähtöä saamme vielä vieraita Suomesta, joita odotamme kovasti. Nämä tuskin yrittävät myrkyttää meitä. Sitä ennen pitäisi miettiä pakattavat tavarat valmiiksi. Tai mieluummin vaikka pakata jo osa. Ahdistaa. En ole vieläkään toipunut siitä, kun pakkasin kaiken Suomessa viimeksi yksin. Ahtauduin tavaroiden ja Marakatin kanssa siskoni päärynän kokoiseen autoon ja istuin jossakin peräkontin ja takapenkkien välimaastossa vaunukopassa renkaan päällä pää vinossa. Ja miehen mielestä olisin voinut lentää yksin kotiin. Ilman matkalaukkuja. Tavarat taskussa? I rest my case.

Poks sanois pulu.

Viime viikot olen useasti ajatellut kirjoittaa ja jopa pari kertaa koneen sitä varten avannutkin. Kerran myös jotain kirjoittanut ja tämänkin tekstin alun jo eilen kesken jättänyt ja tallentanut.

Miten te muut lapselliset kerkeätte oikeasti tekemään ikinä mitään? Marakatti on ajastettu nukkumaan maksimissaan tasan 30 minuuttia niin vaunuissa kuin keinussakin. Vieressä voi vierähtää niukinnaukin jopa tuntikin, mutta sehän tarkoittaa siis sitä, että minä voin korkeintaan hyödyntää sen ajan nukkumalla itsekin. Pikku pätkiä torkkuva tyttö on jo kuuden aikaan illasta valmis paketti pyjamaan ja seitsämältä nyhjätään jo sängyssä tissin kimpussa, pahimmillaan jo sikiunessa. Niin sitä jaksaakin aloittaa viserryksen viiden aikaan aamulla. Miten elämään saisi jonkinlaista järkevää rytmiä????

Babushkat piipahtivat Marakattia ihastelemassa ja parin päivän pikavierailu sujui ihan jees. Miehen ohjeistamat (lue pelottelemat) mummot eivät sen kummemmin puuttuneet mihinkään vaan keskittyivät hyyssäämään Marakattia kainaloissaan. Vierailu kruunattiin viimeisenä päivänä ruokamyrkytyksellä. Babushkat olivat sitten ostaneet vihannesten lisäksi myös smetanan läheiseltä torilta ja arvata saattaa millaisissa oloissa maitotuotteet siellä muhivat. Joku joka näyttää hämärästi ehkä kylmäkaapilta ei ole toiminut enää vuosiin ja juustot todennäköisesti kävelevät iltaisin itse auton takakonttiin.

Miestä öklötti ja vatsa kurnahti ympäri, anopilla oli ehkä hiukan heikko olo, iso babushkan suolisto ei ollut moksiskaan ja minä tein kuolemaa. 24 tuntia kitumista. Jäseniä särki, vatsa sekaisin ja sitä kouristi, maailman kamalin etova olo joka alkoi helpottamaan vasta kun puolen vuorokauden päästä aloin oksentamaan. Ja tämä kaikki siis äitienpäivänä. Minun ensimmäisenä. Mummot eivät ihan heti kokkaa meillä.

Viime viikkoihin on myös mahtunut vappu, ehkä pääsiäinenkin ja ainakin voitonpäivä. Ovella seisoneet miliisit, jotka etsivät niitä tyhmänrohkeita, jotka olivat heitelleet tankkeja parvekkeelta kananmunilla. Syylliset löytyivät vastapäisestä asunnosta. Olemme myös joutuneet itse inhottavan hyökkäyksen uhriksi ja tuhriutuneet pulun paskaan. Vaunut, vaatteet, kaikki. Tuon yhden ilkeän pulun ansioista haaveilen litsaavani kaikki tielle osuvat pulut litteiksi vaunujen renkailla. Läts vaan. Pulleat paskiaiset työntyvät muutenkin liian lähelle vaunuja siementen toivossa.

Sen lisäksi haaveilen satuttavani parvekkeen alle pesinyttä urpoa, joka kiduttaa meitä illat laulamalla ja soittamalla samaa saa***** biisiä kitarisat heiluen.  Tyyppi ei osaa laulaa eikä soittaa, kunhan kiusaa maailmaa olutrahan toivossa. Vain Venäjällä saa viddu keskustassa vetää sähköt kajareihinsa kerrostalon uumenista ja raiskata samaa biisiä tunnista toiseen puoleen yöhön. Alan seota pikkuhiljaa. Pakenemme kesäksi ja toivottavasti muutamme uuteen asuntoon heti elokuussa. Voin muuten joutua ongelmiin. Illalla yritin etsiä sopivaa kenkää heitettäväksi, mutta en raskinut luopua yhdestäkään.

Puistottaa osa1.

Puistossa on aikaa ajatella ja katsella. Kun kiertää samaa piskuista lampea ympäri parikin tuntia aamuin illoin, niin alkaa huimaamaan ellei muista välillä vaihtaa suuntaa tai istahtaa. Siinä istuskellessa tai lammen ympäri kieppuessa tarkastelee ihmisiä, ajattelee hassuja ja kerkeää vaikka tehdä kokonaisen puistoanalyysin.

Vaikka puisto ei, varsinkaan näin raekuuroja nakkelevalla kevätsäällä, ole mikään silmiä hivelevä kaunistus, niin kovin ahkerassa käytössä sen takakenossa olevat penkit, leikkikenttä ja hiekkainen polku ovat. Venäläiset viettävät puistoissa aikaansa ilmeisen monta tuntia viikossa ja viikonloppuisin onkin parempi pysytellä poissa postimerkin kokoiselta viheralueelta. Arkipäivisin tilaa on vielä omille ajatuksille ja mummojen ruokkimia, liian tuttavallisia puluja mahtuu väistelemään vaunujen kanssa. Pulut suhahtelevat korvien vierestä ilmeisen vihamielisesti ellet satu olemaan niille siemeniä nakkeleva babushka. Ne eivät jaksa väistellä vaunuja kovinkaan ketterään ja ihmettelenkin, ettei yksikään ole vielä jäänyt pyörimään renkaiden alle.

Koska puiston määreet täyttäviä vihreitä plänttejä on ydinkeskustassa todella vähän, on puisto ahkerassa käytössä ihmisillä laidasta laitaan. Ja eläimillä.

Viikonpäivään tai kellonaikaan katsomatta puistossa takuuvarmasti törmää puliukkoihin. He haisevat ja näyttävätkin suurinpiirtein samalta näköjään missä päin maailmaa tahansa. Vaikka penkeillä notkuu kovinkin surullisen näköisiä kohtaloita, ei sedistä tai tädeistäkään (harvinaisempi näky) ole hajuhaittaa lukuunottamatta mitään harmia. He eivät huutele perään hävyttömiä eivätkä huoju kantapäillä jakamassa elämäntarinaansa ventovieraille. Puistonpenkki on monelle sänky, koti.

Näitä votkapullon pohjaa liian tiuhaan tuijotelleita setiä ei pidä sotkea heihin, jotka työpäivän päätteeksi vain naukkaavat penkillä yhden oluen, ehkä kaksikin. Puristavat salkkua kainalossaan housunlahkeet ravassa miettien ehkä jotain hyvinkin suurta. Tai ovat miettimättä kerrankin yhtään mitään. Ajatukset poissa tunkkaisesta metrosta, ruuhkasta, pitkistä päivistä toimistolla, asuntovelasta ja anopista.

Nuoret pariskunnat notkuvat penkeillä toisiinsa liimautuneena ja jotkut näyttävät olevan lähes umpisolmuun kietoutuneina. Tyttö on saanut takatukkaiselta pojanklopilta kukkia, yhden ruusun vähintäänkin ja suudelmia vaihdetaan tiuhaan. Tuijotellaan romanttisesti silmiin ja hengaillaan käsikädessä. Nuoret viettävät aikaa myös isoissa porukoissa, joissa kuoharin korkkaaminen ei tarkoita automaattisesti kaatokännejä vaan hauskaa osataan pitää pikkuhiprakassakin. Joku rämpyttää kitaraa, toinen laulaa ja kolmas tanssii. Neljäs ottaa hörpyt kuoharista.

Babushkat ja täti-ihmiset liikuvat yleensä puistoissa pareittain. Käsikynkässä koko tien leveydeltä. Heitä näkee myös vaunujen jatkeena arkipäivisin, mutta ne babushkat ovat pukeutuneet vähän eri tavalla. Käsikynkkämummoilla on yleensä parempaa päällä. Jakkupukuja joissa krumeluurit kuosit pistävät tuijottajalta silmät kieroon. Vaikkei puistossa törmää labutääneihin tai hermeen laukkuihin, niin asujen kirjo on melkoinen. Oikeastaan parasta antia koko puistossa. Reaktiot vaihtelevat ihastuksen, hämmästyksen ja totaalisen mykistyksen välillä jatkuvasti.

Vähemmistöä edustavat koirat sekä lenkkeilijät. Jälkimmäisiä näkee yleensä aamuisin ja ensimmäisen bongaamiseen Moskovassa menikin pari vuotta. Harvinaisempi näky edelleen. Sattumaa vaiko vakiintunut käytäntö, että sedät juoksevat hyvin vähällä vaatetuksella säähän katsomatta. Tai vartaloon.

Vaunuilijat ja satunnaiset musikantit esitellään osassa 2.

ZZZzzzz...

Marakatti on aamutorkuilla sitterissä tärinän ja keinunnan säestämänä, kädet kapaloituna. Isukki taas röhnöttää kolmannen asteen koomassa sohvalla, asennossa johon tuli rojahdettua hilpeän illan jälkeen. Suu apposen auki ja kurkusta kampeaa omituinen kurina...minulla käsissä kuppi kahvia ja kaurakeksi. Lähes täydellistä ellei ulkona sataisi jotain kylmää, märkää ja harmaata. Lunta, räntää, mitä lie.

Oli todella järkevää luopua tilanpuutteen vuoksi ensimmäisenä talvikengistä. Ne jätettiin vaihdossa Suomeen sillä ajatuksissa siinsi jo muutenkin leskenlehdet ja auringonpaiste. Juuri nyt Moskova on kaikkea muuta. Ankea, märkä, harmaa, yäk.

Meille löytyi kodinhoitaja/nanny. Sen piti olla hieno juttu. Että pääsisin salille, ulos, menemään, tulemaan. Ettei pää halkeaisi. On vain yksi ongelma. En oikeastaan halua hänen hoitavan Marakattia. Mikä järki jos kerran itse olen paikalla. Tähän saakka hän on saanut pitää Marakattia sylissään pari kertaa pikaisesti ja vaihtanut vaipan kerran. Ymmärrän kyllä, että heidän pitäisi tottua toisiinsa jos meinaan jättää heidät keskenään kun lähden salille mutta kai tutustumisen voi aloittaa varovasti. Mutta toisaalta hehän vaunuilevat sen aikaa ja Marakatti todennäköisesti nukkuu...että tarvitseeko sitä nyt kovin tutuiksi edes tulla.

Vaunuilu on osoittautunut vähän kinkkiseksi keskustassa, sillä porukkaa törttöilee edessä koko ajan ja jalkakäytävät ovat ihan hajalla. Korkeita reunoja, kuoppia ja muhkuroita. Pahimmillaan puoliauki kekottavia viemärin kansia ja jalkakäytäville tukoksi parkkeerattuja autoja, jotka pakottavat siirtymään tielle. Siispä olen rajannut vaunuilun nannylta kahteen puistoon, jotka löytyvät läheltä. Monien ohjeiden säestämänä jätin nannyn eilen ulos ja jäin itse pusikkoon kyttäämään, miten hän siellä vaunuja lykkää. "Puisto" käsittää suoran puiden reunustaman hiekkatien, jota voi vaunujen kanssa ravata edestakaisin. Oli jotenkin melkein nolo olo.

Miehen tasainen ja rytmikäs kuorsaus saa silmät lurpsamaan minultakin...ja sänky olisi ihan tyhjä.

Koti.

Jos Venäjällä asumisessa olikin omat haasteensa aikana ennen Marakattia, ovat ne nyt saaneet ihan uudet mittasuhteet. Parissa päivässä on käynyt ilmi, etteivät minun hormoonihuuruiset pelkoni suinkaan olleet turhia vaan täällä sitä nyt kökötetään, neljän seinän sisällä. Niin kauan, että joku tulee hakemaan. Ja jos joku tulisikin, niin visusti pysytellään samalla puolen katua. Alitse ei ole asiaa ilman isompaa körilästä, joka jaksaa kantaa vaunut sekä tuuppia portaissa tungosta edestä pois.

Meillä on lievästi sanottuna ahdasta. Mukana matkusti seitsämän kollia tavaraa, jotka on nyt ripoteltu pitkin asuntoa. Poissaollessani oli saapunut myös yli vuosi sitten tilattu pöytä ja rekallinen astioita. Nyt en oikeastaan edes ymmärrä mihin niitä kuvittelin tarvitsevani sillä en ole kerennyt edes katsoa mitä tuli tilattua. Leivän voi syödä seisaaltaan ilman lautastakin.

Marakatti on torkkuva vauva, eikä kuluta päiväänsä nukkumalla tunteja tai edes tuntia pidempään yhtäjaksoisesti. Nukkuisi jos nukkuisin tissi paljaana hänen vieressään, mutta en viitsi. Haluan tehdä muutakin. Onko oikeasti olemassa vauvoja, jotka vain lasketaan omaan sänkyynsä ja siellä nukkuvat. Pitkään.

Meillä on käynnissä projekti huvituti, tosin ilman minkäänlaista menestystä tähän saakka. Lääkäri kehotti opettamaan Marakatin tutiin, jotta refluksi-taudista kärsivä tyttö saisi purettua imemisviettiään muuhunkin kuin tissiin. Varsinkin iltaisin.Tällä hetkellä meillä on kahdeksan eri mallia, yksikään ei pysy suussa sekunnin murto-osaa pidempään. Osa ei ole edes päässyt suuhun saakka. Vinkkejä??

Ikävöin Suomesta perhettä, vadelmakiisseliä jonka merkkiä en muista, jacky-makupaloja, jalkakäytäviä ja elämän helppoutta. Silti on ihana olla kotona. Luonnollista. Ihan kuin en poissa olisi ollutkaan. Ihan kuin ennen. Ja ei kuitenkaan.

Uskotteko, että osa tavaroista on edelleen purkamatta. Kolmatta päivää jo. Lattialla. Sikinsokin. Eikä tunnu missään. Tärkeämpää on ottaa Marakatti kainaloon ja köllähtää seurustelemaan sängylle, johon paistaa parvekkeen ovista ihanasti aurinko.

Seikkailunhaluinen sisäelin.

Henkisesti ja vähän jo fyysisestikin olen valmistautunut palaamaan kotiin. Tai siis Moskovaan. Eri asia tuntuuko se paluuhetkellä kodilta. Paperihässäkkä on taas nytkähtänyt piirun verran eteenpäin ja kutsu on saapunut. Siis onhan se ihan selvää, että jos isällä on työviisumi js äidillä perheviisumi niin eihän sitä kuuden viikon ikäiselle vauvalle voi myöntää viisumia ilman, että joku tärkeä ja iso taho kutsuu erikseen myös vauvan asumaan Venäjälle perheensä luo. Ja nyt tämä kutsu siis on täällä. Enää meiltä puuttuu se viisumi.

Odotellessa on haalittu matkalaukun täytteeksi kaikenmoisia tippoja, suppoja ja rasvoja, kaikkea apteekin hyllyistä hyviksi todettuja purnukoita. Varmaan vastaavia on Venäjälläkin ja jos ei niin aina voi noudattaa babushkojen neuvoja ja sutia sinappia sieraimeen tai laittaa hapankaalia korvantaakse, mutta meillä vannotaan Gefilus-tippojen, bepanthenin ja Ainun tuttipullojen nimeen.

Pullosta tuli tissitakiaiselle pakollinen paha kun äidin antibiottikuuri kävi mahaan, niin että bodyt olivat kakassa kauluksia myöten aina vartin välein. Ensin hätäilin, etten ikinä liikahda mihinkään ilman Marakattia joka sylki tutin kilometrien päähän ja vilkaisi tuttipulloakin niin halveksuvasti, ettei edes isä kehdannut tuoda sitä metriä lähemmän lastaan. Viime yönä sitten nieleskelin kyyneleitä, kun Marakatti ahneesti söi nannia pullosta eikä notkunutkaan unisena tissin kupeessa. Olenko nyt vain joku? Yksi muiden aikuisten seassa, joka voi tökätä tuttipullon suuhun nälän tullessa? Byäääh.

Antibiooteilla yritetään hoitaa kuntoon karannutta virtsarakkoa. Se alkoi ykskaks varoittamatta kurkistella ulos paikasta, jonne se ei todellakaan kuulu. Synnytys oli kuulemma sivullisten mukaan nopea ja helppokin, epiduraalin aiheuttamasta kokovartalopuudutuksesta huolimatta eikä tikkauksiakaan tarvittu vähäpätöisiin nirhaumiin. Istua kärsi jo samana iltana ja komplikaatiosta huolimatta jalatkin kantoivat jo saman vuorokauden sisällä. Vauva terve ja kaikki hyvin. Sitten virtsarakko ottaa ja karkaa omille seikkailuilleen. Viduddaa. Vaikka kai sen jollakin narulla saa kursittua paikoilleen jos jumppaaminen ei auta.

Lapsen syntymä voi olla jollekin luonnollinen tapahtuma, me sen sijaan hämmästelemme aikaansannostamme edelleen mutta että synnytyskö luonnollista? Selittäkää olkaa hyvä. Jos olisin kuusi viikkoa sitten tiennyt taksia yön kähmässä odotellessa, mitä edessä on, olisin kiittänyt vähemmän kohteliaasti ja karannut.

Oppimisia.

Marakatilla on luonnetta. Yhdessäkään neuvolan onnellinen-ja-tasapainoinen-äiti-sekä-vauva oppaissa ei kerrottu, että vajaan kuukauden ikäisellä vauvalla on jo todella luja omatahto. Ja sisua enemmän kuin vanhemmissaan yhteensä. Käymme keskustelua siitä, kumpaan vanhemmista nopea kiihtyminen ja lyhyt pinna viittaa.

Marakatin mielestä mm. oma sänky, tutti, tärisevä sitteri keinumahdollisuuksineen tai tuttipullo ovat ihan turhakkeita eikä maailmassa tarvita muuta kuin tissit. Sinällään ihan ymmärrettävää ja hellyttävääkin, mutta äidillä kulkisi henki paremmin jos esimerkiksi lenkillä voisi käydä ilman, että tarvitsee juosta ennätysajassa talon ympäri tai miettiä miten toisen rinnan saisi jätettyä kotiin. Tai jos minua odottaisi noin pehmoinen sänky ja pumpulinen unipussi, niin arvatkaa tarvitsisiko houkutella nukkumaan...

Vatsavaivojen ja jälleen kerran pahenneen nuhan siivittämät viikot ovat olleet jokseenkin haastavia. D-vitamiineilla viskasin kuikkaa enkä aio rääkätä liman kiusaamaa tyttöä niillä toistaiseksi. Kyllä, olemme kokeilleet vesi- ja öljypohjaisia ja tulos on sama: viisi-kuusi tuntia katkeamatonta ja sydäntä raastavaa kipuitkua iltaisin sekä muutenkin tuskaiset päivät ja rauhattomat yöt.Valvomista ja yliväsymystä niin vauvalla kuin äidilläkin. Eikö oikeasti ole muuta keinoa täällä auringon hylkäämässä pohjoisessa??

Käynti lastenlääkärillä lähikaupungissa olisi pitänyt nauhoittaa neuvolan opetustilanteita varten. Siskoni päärynän kokoiseen autoon oli ahdettuna kolmen aikuisen lisäksi vaunukoppa, ratasosa josta ensin irrotettiin renkaat, turvaistuin, tusina laukkuja sekä tyytyväisesti uinuva Marakatti. Koska autossa ei ole takaovia, tuotti tavaroiden sijoittelu blondeille päänvaivaa. Turvakaukalo eteen. Toinen ovi oli penkkaa vasten tukossa joten kukaan ei päässyt takapenkille. Turvakaukalo irti ja taakse. Vaunukoppa eteen ja rattaat takakonttiin. Äitini jäi ulos. Vaunukoppa taakse ja äiti eteen. Minä jäin ulos. Päätöntä pyörimistä kesti varmaan pidempään kuin matka lääkärille.

Selväksi on myös käynyt mitä eroa on nätillä, ihanalla, söpöllä vauva-vaatteella ja sillä järkevällä ja käytännöllisellä, jonka loppujen lopuksi jaksat pukea kakkaa työkseen tuottavalle paketille. Toppapuvun hihoille meinasin näyttää saksia. Ehkä en leikkaakaan niitä irti vaan löysennän niitä kainaloista tekemällä sinne aukot.

Kadonneita vatsalihaksia olen alkanut pikkuhiljaa metsästämään tekemällä tilaisuuden tullen edes muutaman liikkeen. Ja suurkiitos pakkasukolle, joka tajusi hävitä nevadaan. Olemme päässeet ulos!! Pukemista lukuunottamatta se olisi enemmän kuin rentouttavaa. Toistaiseksi saan hien pintaan jo etukäteen kun mietin miten paljon puen itseäni valmiiksi, sitten Marakattia,laitan vaunut valmiiksi, puen Marakatin loppuun, hän tekee kakat housuun, riisun, pyyhin hikeä, imetän...puen taas ja lähden hiestä märkänä juosten ulos ja unohdan jotain oleellista. Vauvaa en tosin vielä ole unohtanut mihinkään:)

Pikaiset kuulumiset.

Kaksi ja puoli viikkoa on kulunut ja...

...Marakatti on edelleen ehjä. Kaikki jäsenet tallessa eikä äiti ole kolhinut lastaan kaapin oviin tai muuhunkaan.

...on käynyt selväksi, että synnärillä päivystänyt yökkö ei narrannut todetessaan vuorokauden ikäisestä kääröstä, että "lapsellanne näyttää olevan kova imemisvietti..." Tämä koskee vain tissiä. Tai käsiä huudon keskellä jos tissi on liian hidas. Ilmakin käy ja sitä haukkoeassa Marakatti näyttää ihan verenhimoiselta lepakolta.

...tissit ovat muutenkin tosi kivat. Maidon lisäksi siihen on kiva nojailla tai nukahtaa tai muuten vain hengailla lähettyvillä. Lähettyvillä on käsitteenä hyvin yksiselitteinen; poski tissiä vasten. Vanhempien vakaasta aikomuksesta nukuttaa Marakattia vain omassa sängyssään, on jo tingitty muutaman kerran.

...Marakattia on vaivannut jo puolet elämästään nuha. Räkäiset, olemattomat sieraimet aiheuttavat ahdistusta niin hänelle itselleen kuin vanhemmille. Lääkärissäkin on keretty käydä...

...ja todeta, että pakkasia tai ei niin talvella me ei sitten mennä ollenkaan ulos. Jos kuvittelin, että bodin pukeminen on tuskaa niin mitähän sanaa käyttäisin toppapuvusta ja pään ympäripyörivistä ylisuurista myssyistä.

...Marakatilla on äitinsä unenlahjat. Eli niitä ei oikeastaan ole. Kuka hölmö mainosti, että vastasyntyneet nukkuvat kaksikymmentäkin tuntia vuorokaudessa? Paremminkin viikossa...

...ote ei ole vielä lipsunut vaan päivittäinen suihku ja voiteilla pikaisesti läträily piristää kivasti. Vaatteetkin on tullut kuin vahingossa valittua niin, ettei muutama maitopisara housulla tai puklu rinnuksilla edes näy kovin häiritsevästi. Silmänruokaa isille tarjoaa pehmeä, kurttuinen vatsanahka ja tukevat tukialkkarit, jotka kurovat höllyvää navan seutua kasaan legginsien alle. Makkara nouseekin sievästi sitten kainaloiden alle. Sexi beibi:)

...isi on ihan röytäisyguru. Minun kapeaa olkapäätä vasten ei ole niin kiva röhnöttää vaikka keksin ihan ikioman röyhtäisybiisin kannustamaan Marakattia päästelemään liiat ilmat ulos. Annappa tulla röyhtäisyn...annappa tuuuullaa röyhtäisyyyn...ei koske maaasuaaa, kun ei ole sitä kaaaasuaaaaa. Sävel on hyvin tarttuva, ehkä laulan kappaleen joskus nauhalle.

...tyhmät pakkasennätykset ovat ihan...tyhmiä. Kertaa sata. Jos Suomi ei paistattelisi otsikoissa jo niin kuluneilla pakkasillaan, niin me saataisiin mennä ulos. Tuliterät Q u i n n y t odottavat nurkassa ja äidin kasvot harmaantuvat päivä päivältä. Takapihalla seisominen tissit lapasiin ja kaulaliinaan pakattuina on ihan hoopoa.

...passi on jo tullut. Enää puuttuu se hammasharja.

Marakatti.

Torstai aamusta lähtien minä olen ollut äiti. Yrittänyt ainakin kovasti. Sisäistänyt jo sen, että jos haluaa syödä, tee se hotkimalla. Älä laita kattilaa kiehumaan, mikäli kukaan ei ole muistuttamassa siitä. Älä vaihda vaippaa ensimmäisen turahduksen jälkeen ellet halua hermostuttaa vauvaa jatkuvasti riisumalla haparoivin käsin kymmenillä neppareilla lukittua pienenpientä vaatetta jonka poimuihin pienet raajat juuttuvat kiinni ja joiden oikomisesta hermostuu äitikin. Juuri kun olet tehnyt näin, kuuluu se oikeanlainen pörinä ja Marakatin ilme kertoo, että tämä kannattaa korjata heti pois.

Olen saanut pikakurssin siitä, miltä tuntuu olla huolissaan koko ajan. Miettiä yöllä hengittääkö Marakatti jos on hiljaista tai miksi sängystä kuuluu yninää tai ähinää. Entäs jos hän tukehtuu pukluun tai jostain kaapin uumenista lentääkin mystisesti joku lakana kasvoille. Entäs jos kompastun kun kannan häntä tai jotain pahaa tapahtuu. Olen harkinnut valtavan lasipullon puhaltamista; ahtaisin perheeni sinne ja ihmettelisimme maailman kummallista menoa vaikka äitini kirjahyllystä.

Tämän enempään eivät sormet juuri nyt taivu ja pääkin on vähän sumussa. Palataan asiaan:)

Se ON pyöreä.

Vielä eiliseen tärkeimpiä uutisia pienessä piirissäni tuntui olevan se, että paino on viime aikoina laskenut, napa alkaa olla aika tötteröllä ja kuorsaan kuin porsas. Moskovan tapahtumien jälkeen mikään edellisistä ei tunnu juuri nyt kovin tärkeältä.

Eilisen pahamielen ja ahdistuksen tilalle on alkanut hiipiä silkka vitutus. Viime vuotisesta iskusta metroihin me selvisimme pelkällä järkytyksellä ja melkein läheltä piti-tilanteella kun miehen matka yhdelle kohteena olleista metroasemista tyssäsi takki päällä television eteen. Tälläkään kertaa paikalla ei ollut ystäviä tai tuttavia. Olisi voinut olla. Siellä olisi voinut olla kuka tahansa. Minä ja Marakatti. Tai joku muu tärkeä. Ja olikin. Viattomia ihmisiä, jonkun lapsia, vanhempia, sisaruksia, puolisoita ja ystäviä.

Väkivalta ei lopu väkivallalla ja diibadaaba...siitä huolimatta jos minulla olisi valta ja mahdollisuus, kaikki joiden urahaaveena on jonkinasteinen terroristi tai itsemurhapommittaja, tulisi panna pois päiviltä. Tyyli vapaa. Tai hankkisivat vaikka bensaa ja tuikkaisivat itsensä jättibannerin kera sanomaansa julistaen tuleen. Soihtu Punaisella Torilla herättäisi varmaan huomiota ja viesti menisi perille ilman sivullisia uhreja.

Onneksi paluu Moskovaan ei ole ajankohtainen juuri nyt. Ei tarvitse ajatella. Yritän pitää näiden päivien fiilikset kepeinä, ettei masukin tarvitse puskea tietään tähän maailmaan valmiiksi maapallon kokoisia huolia hartioillaan kantaen. Maapallosta puheenollen...

Kevennykseksi kinkkinen kuva-arvoitus. Onko kyseessä siis A) haalistunut karttapallo B) Jaska Jokusen päälaki C) supistuksista halkeamaisillaan oleva raskausmaha täynnä riehuvaa Marakattia, keskellä bepanthenilla lääkitty napa, josta on lähtenyt tunto vai D)jotain ihan muuta

Ps. Kaikki itsekritiikki on kaikonnut sen jälkeen kun mies riemun- ja kauhunsekaisin tuntein seurasi mutkuilevaa vatsaa kameran räpsyessä kuin paparazilla. Kuvaa on esitelty ylpeyttä uhkuen kaikille, tutuille ja tuntemattomille. Jos bisneskumppanit eivät ole tavanneet minua niin ainakin he tietävät, että vatsani on todella pyöreä.

Pps. Pahoittelut mikäli joku traumatisoitui näkemästään. Toivon ettei jäänyt kuitenkaan pysyviä vaurioita.

Kohtalotoverit.

Tilasin yoox.comista nämä saappaat, niin ihanan sirot ja tuoksuvat, aah, uudelta nah(k)alta*. Ne oikein huutavat seurakseen polvipituista asun-moskovassa-minun-täytyy-olla tyylikäs-äiti mekkoa. Saappaathan eivät siis mene pohkeen kohdalta kiinni mikä toisaalta oli tarkoituskin sillä jalat ovat a. lihoneet ja b. turvoksissa. Silti c. ketuttaa. Haluaisin liidellä tyylikkäissä nahkasaappaissa sen sijaan, että laahustan jo muodottomilla uggeilla joista paikkasin reiän ilmastointiteipillä. Vaikka uggitkin ovat harmaat, ei äitini suostunut lähtemään kanssani edes kauppaan ellen siirrä teippiä kengän sisäpuolelle. Oli niin helppo lätkäistä se vaan siihen varpaan päälle. Helpompaa kuin ostaa alesta jotkut uudet tollokkaat.

Päiviä piristää pienet hauskat yksityiskohdat kuten väärässä paikassa karkaava pieru tai läheltä piti tilanne suihkukopissa. Suihkukopin koko verrattuna vatsan pituuteen on sitä luokkaa, että mikäli teen vääränlaisen käännöksen, osuu vatsa lasiin ja nihkeästi vinkuen ja litistyneenä se vielä mahtuu kääntymään. Kyykistyminen on hankalaa ja sen kunniaksi varmaan kierrätänkin kaikki lattian kautta. Sormissa ei tahdo pysyä mikään ja kyykistelen tuon tuostakin. Myös suihkukopissa ja eilen huomasin, että seinät olivat täynnä vaahtoisia takapuolen jälkiä. Hetken ajan hykertelin jättäväni käyntikortit esille ja seuraan, mitä sisko ja sen mies tuumaavat...

Marakatti riehuu vatsassa minkä mahtuu ja oikeasti, se näyttää pelottavalta. Nahka on jo niin ohut, että voi erottaa eri jäsenten tökkivän sitä milloin mistäkin kulmasta. Yöllä kääntyessä tuin vatsaa ja tajutsin samalla piteleväni kädessä sääriluuta tai jotain vastaavaa. Laittaisin kuvia, mutta kamera tulee vasta miehen mukana ja kännykässä ei ole tarvittavia piuhoja.

Olimme saaneet Moskovan kotiin vihdoinkin viime vuoden tammikuussa tilaamamme pöydän, tuolit ja astiat. Silloin ei tarvinnut miettiä kolmannen asukin tavaroita ja ehkä saatoin innostuneena tilata astioitakin vähän reilummin. Päädyimme myös kompromissiin ja pöydän seuraksi tilattiin kolme ruskeaa ja kolme valkoista nahkatuolia. Meillä on siellä kuulemma nyt pieni sijoitteluongelma astioiden suhteen mutta jos tavarat olisivat tulleet hei ajoissa, niin olisin itse ollut niitä siellä purkamassa. Ja valkoisia nahkatuoleja halusi nimenomaan mies.

Talon asukkaiden koiralla on pallien pakotusta kun naapurin terrierillä on juoksuaika. Kolmatta päivää vieressä tai oven takana vinkunut koira on monesti päivisin ainoaa juttuseuraa, joten huomautin ystävällisesti ettei tässä kuule muutkaan ole ihan äskettäin saaneet enkä minä silti istu ikkunan alla vinkumassa. Että tyydytään vaan kohtaloomme. Siinä sitten söimme vierekkäin jacky-makupalat ja kylmiä nakkeja, me kaksi kohtalotoveria.

* Nahkalta vai nahalta? Oikosulku.

Terapiaa purkista.

Neuvolantäti oli sitä mieltä, että nyt loppui laukkujen raahaaminen ympäri ylä-savoa ja asuminen linja-autoissa. Itse en osannut edes pelätä, että päätyisin synnyttämään bussin penkille jossain Alapitkän Esson kohdalla. Lenkkeillä saa mutta mielellään useamman kerran päivässä ja lyhyitä matkoja. Ei kai tässä vaiheessa voi edes lenkkeilystä enää puhuakaan kun vauhtia on sen verran, että välillä pitää itsekin tarkistaa liikunko ollenkaan vai olenko tarponut paikallani.

Jos tosin olisi ihan viisas niin ei näyttäytyisi näissä ulkoiluvermeissä enää valoisan aikaan ollenkaan. Takki menee kiinni, mutta pinkeä tötterö on niin pitkällä ja alhaalla, että se muodostaa eteen pienen pöydän...siihen voisi heitellä siemeniä ja ruokkia lintuja kävellessä. Äidin kevyttoppikset venyvät kainaloiden alle kuin farkut Nykäsellä ja takapuolet jäävät roikkumaan kuin persnahka dieetillä olevalla norsulla. Ugg-saappaassakin on reikä isovarpaan kohdalla. Olen ihan rispaantunut.

Ympäriltä satelee ohjeita rauhoittua ja olla vaan, mutta kun ei osaa. Omatuntoni ei salli oleskelua, tekemättömyyttä. Paikoillaan oleminen tarkoittaisi sitäkin, että sitä saattaisi vahingossa alkaa ajattelemaan. Sitten joutuisi miettimään ja kohta jännittämään. Että sitä saattaisi vaikka huomata olevansa oikeasti raskaana. Joutuvansa synnyttämään. Olemaan kohta vastuussa ihan elävästä ihmisestä. Pienestä tosin alkuun, mutta yhtälailla oikeasta. Ja sitähän voisi vaikka alkaa ikävöimään miestään tai nyyhkimään hormoonihuuruissa viimeisten viikkojen halipulaa. Tai pitää jokseenkin omituisena tätä koko tilannetta. Tai itseään!

Mielenkiintoista olisi tietää, mitä navan alapuolella on viime viikkoina tapahtunut. Sen verran sain litistettyä vatsaa kokovartalopeiliä vasten, että omituinen "tikku" paljastui  mustaksi paksuksi karvaksi. Siinä se tökötti navan alapuolella...ällöä...ja sen alla toinen. Tuplaällöä. Ihan kuin kaksi viiksikarvaa. Kasvavat vielä ällötykset ennätysvauhtia takaisin höyläyksen jälkeen. Alapää on muutenkin kuin musta-aukko...yksi suuri arvoitus (peittonaan kauhea karvoitus...nauraa täällä yksinään), joka nielee alushousuja. Jos katson alaspäin, en ole näkemäni perusteella ollenkaan varma onko alkkarit jalassa vai ei. Ellei kyseessä ole malli joka vedetään rintojen alle. Varpaankynsissä viuhahtaa aina häivähdys punaista, ne sain vielä huideltua lakkaan niveliä myöten vähän kuin Picasso konsanaan.

Eilen päätin, että joku päivä tässä aloitan lukemaan kirjaa ja saatampa ottaa päikkäritkin. Kuuntelen musiikkia ja rentoudun. Tänään ei ollut vielä se päivä, sen sijaan pesin, silittelin ja tein pinoja kaappeihin sekä vaapuin kauppaan muutaman kilometrin päähän. Aikaa kului 45 minuuttia. Mies luuli, että edestakaiseen matkaan...ehei, yhteensuuntaan. Mutta eikai se ole mikään ihme kun pelkkä kääntyminen yöllä vie varmaan vartin. Näky on yhtä ketterä kuin yrittäisi kääntää Silja Linea Kallaveden satamassa.

Muutenhan olo on mitä mainioin ja glamuuriakin elämään tuo, jos ei muu, niin ainakin kaikenmaailman rasvapurkit ja purnukat joiden kanssa läträäminen on aina yhtä kivaa. Varsinkin nyt kun on tuota lääniä vähän enemmän mitä kuoria ja rasvailla. Rentouttavaa ja rauhoittavaa rasvaa turvonneille jaloille, verenpurkaumia ehkäisevää säärille, kosteuttavaa polvista peppuun ja käsivarsiin, raskausarvilta ehkä säästävää vatsaan, alaselkään ja rintoihin, decolteehen jotain superkosteuttavaa ja kaulalle tehoseerumia. Silmienympärille jotain pikkutuubista ja kasvoille happi-sos-elvytys-tekohengitysvoide jonka päälle kosteusvoide. Käsille rasvaa ja kynsille öljyä. Ja jos haluaa niin voi ihan ensin lätkäistä naamaan jonkun naamioista; virkistävän, kosteuttavan, puhdistavan tai sokerinhimossa suklaisen. Vaikkei se maistukaan suklaalta.

Ja kyllä, seurasin keskustelua jonkun tohtorineron tutkimuksesta, jonka mukaan raskaana olevien ei kannattaisi koskea kosmetiikkaan. Mitähän tohtori itse tekisi tilassa, jossa nenä leviää turvotuksesta pitkin naamaa, silmäpussit hipovat hartioita, vatsaa koristelee arpien kavalkaadi ja valokynän tai kosteusvoiteen sijaan käsketään ajattelemaan positiivisesti ja haukkaamaan porkkanaa. Järki käteen. Vaikkei se minulla ehkä aina olekaan.

Tyttö sä olet meritähti.

On aina mielenkiintoista lukea tai kuulla venäläisten mielipiteitä siitä, mikä Suomeen aina tammikuussa saa junalasteittain ryntäämään. Nyt, Venäjällä itse asuvana allekirjoitan lähes kaiken; puhdas luonto, edullisemmat hinnat, rauhallisuus ja ystävällinen palvelu, pelkkä olemisen helppous...se kaikki tuntuu Moskovan jälkeen luksukselta. Ikäviltäkään kommenteilta itänaapurit eivät varmaan välty, mutta se nyt kuuluu joskus pakettiin matkusti sitä mihin tahansa. Tai kuka tahansa. Ihan ihka ensimmäisellä venäjän matkalla minua luultiin ilotytöksi.

Siitäkin huolimatta, että olen 162cm pitkä (kahdella sentillä ON merkitystä) ja jotenkin minulla on muistikuva, että edes tuolloin, kymmenen vuotta sitten, en harrastanut sinistä luomiväriä, verkkosukkahousuja tai muutakaan kyseiseen ammattiin liittyviä stereotypioita. Ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka Pietarissa pääsiäisenä, kuppainen hotelli Nevski prospektin päässä ja olemme palaamassa yökerhosta. Romanttisesti ruusu kainalossa ja sampanskajalla hankittu kikatushuppeli. Valtava saapas ilmestyy hissinoven väliin ja setä vinkkaa Hapankaalin syrjempään. Selittää, että periaatteessa huoria ei hotelliin saa tuoda, mutta kyllähän sitä sopimukseen päästään jos tinka on...ja hinksuttaa sormiaan omituisesti yhteen. Hetken jutustelun jälkeen setä lähtee tiirailemaan passeja respaan ja tämä vähemmän iloinen tyttö saa jatkaa miehensä kainalossa matkaa hissin peiliin vilkuillen...sittenkin liian lyhyt hame?

Ärsytti pitkään, että olin tahtomattani joutunut urpon vartijan yleistyksen kohteeksi, mutta sitähän se elämä on...venäläiset naiset ovat ******, ruotsalaiset miehet ******, suomalainen mies on ***** ja kaikki anopit ******* (tässä voi ehkä olla joku perä...) Seuraavana aamuna menen hotellin manikyyriin, lähes tasaraha taskunpohjalla sillä hinta komeilee isolla ikkunassa. Tunnin viilailun ja puunailun päätteeksi hinta onkin lähes tupla. Turisteille eri hinta vaikkei sitä missään ilmoiteta. Nolona palaan huoneeseen hakemaan lisää rahaa. Siitä hetkestä päätän, etten ehkä pidä maan tavoista kovinkaan paljon. Eipä käynyt mielessäkään, että vuosia myöhemmin tulen asumaan siellä. Enkä edelleenkään pidä läheskään kaikista maan tavoista ja kiemuroista.

Ehkä tässä jutussa piti olla joku juju, mutta kadotin sen tuossa matkanvarrella. Itseasiassa en edes muista miksi tuo välikohtaus tai matka ylipäätään muistui nyt mieleen tai että oliko minun edes tarkoitus kirjoittaa siitä.Toisaalta, monta muutakin asiaa hukka on viime aikoina vienyt. Unettomuus vain ruokkii lahoa päätä ja silmien alla olevien pussien edessä valokynäkin nöyrtyy ja myöntää tappionsa.

Miksi unet katoavat juuri nyt kun pitäisi nukkua. Ja vielä kun saisi nukkua. Kaikenlisäksi selkä vihoittelee joulupäivän kaatumisesta eikä ihme. Tömähdin vauhdilla selälleen mäkeen kuin tyyristyllerö ja hetki piti haukkoa henkeä kun keuhkot tyhjeni. Sätkin maassa kuin kilpikonna ja kaikki kolme mukana ollutta aikuista kiskoivat minua ylös. Kaiken lisäksi edellä kävellyt siskoni myönsi juosseensa ensin alta pois kun tajusi, että nyt se kaatuu!!! Ja toinen totesi että kävelen kuin meritähti. Jos ne kävelisivät.


Ps. Onko kenelläkään tietoa/kokemusta Tens-nimisestä laitteesta, jota voi käyttää synnytyksessä kivunlievityksenä? Se antaa jotain sähköimpulsseja ja lievittää supistuksia tai jotain sinne päin?