Lisääntymisiä.

Kotiinpaluu häämöttää melkein nurkan takana. Pari iltaa räjähtäneen vierashuoneen kimpussa pyöriessäni tajusin, että olen ehkä tartuttanut ympärilleni taudin. Tavarat ovat alkaneet lisääntymään. Onnellisia perhetapahtumia ympäri huonetta. Matkalaukkuja on kahden sijaan nyt viisi. Ja yksi hyvin pieni. Sitä ei lasketa ellei se ala kasvamaan. Kenkäpareja meillä on yhteensä kymmenen. KYMMENEN. Sen jälkeen kun olin heittänyt yhden parin roskiin. Kymmeniä cd levyjä. Minä olen ostanut niistä yhden.

Vaatteiden sekaan on myös ilmestynyt tavaroita joita en koskaan kuvitellut matkalaukussani näkevän. Tukiliivi. Antiseksikäs kapistus, joka pitäisi osata köyttää hakasilla ja soljilla sopivaan kohtaan. Ja sopivan tiukkaan. Myyjä näytti kädestä pitäen ja varoitti kiristämästä toista puolta enemmän kuin toista, ettei vauva synny valmiiksi pää vinossa niinkuin hiihtävällä Harri Kirvesniemellä. Rinnanlämmittimet. Uudet ystäväni, joita ilman en voi mennä ulos. Tuttipulloja joiden pää on muotoiltu muistuttamaan naisen rintaa ja rintapumppu jota en ole uskaltanut vielä edes ottaa käteen. Sellainen oli pakko vaan ostaa.

Keuhkoputkentulehdus pisti stopin lenkkeilylle ja jo muutaman päivän tauon jälkeen tunnen oloni hyllyväksi patukaksi. Raskauden tässä vaiheessa kuulemma hehkutaan ja ollaan jotenkin vaan niin kauniita ja seesteisiä. Olisin kovasti toivonut, että teen suuren kotiinpaluun siis hehkeänä ja seesteisenä, sillä hammastikun hoikkien (raskaanakin) Moskovittarien kohtaaminen perä maastoauton kokoisena ja maha pallona on jo sinällään vaikeaa, mutta on suorastaan alentavaa, että teen sen vielä naama näpyillä. Kasvot, rinta, selkä, mikä paikka tahansa käy. Ainoa kohta mikä siis hehkuu, on todennäköisesti näppylät joita revin raivon vallassa pitkillä kynsilläni. Juu, kynnet nimittäin kasvavat. Päihitän niillä kenet tahansa venäläisen. Haittapuolia on, etten voi kaivaa nenää. Jos siis haluaisin. Enkä kohta kirjoittaa koneella tai näpytellä tekstiviestiä. En vaan jaksa leikata tai viilata niitä.

Kynsien lisäksi rintani ovat nousseet ystäväpiirissä top5 puheenaiheeksi. Ystävättäreni tokaisi kesken kahvittelun, että ne OVAT SIIS OIKEASTI TODELLA ISOT. Tiedän. Välillä olen varma ettei tavallisen kuolevaisen rintavarustus voi paisua tällä tavalla, mutta siinä ne ovat. Joudun sullomaan ne kohta villapipoihin. Rasvailen niitä neuroottisena ja odotan hetkeä kun kuulen ihon ratkeavan ja antavan periksi kuin rikkinäinen vetoketju. Itseasiassa rasvailen myös vatsaa yhtä neuroottisena ja olen löytänyt täysin uuden maailman rasvoista, jotka on tarkoitettu äideille...tuleville ja jo oleville. Öljyjä ja voiteita joka puolelle. En vielä uskaltanut kurkata lapsille tarkoitettuun hyllyyn.

Oikeastaan olen tyytyväinen, ettei juuri nyt tarvitse lentää. Nenä on tukossa ja olo on ihan nuiva. Ihanaa hautautua peiton alle hotellihuoneessa ja lappaa suuhun lohisalaattia ja apteekin salmiakkia. Katsoin jopa vahingossa jotain beebeehen liittyvää televisiosta. Moskova tuntuukin ihan ulkoavaruudelta enkä voi kuvitella miltä tuntuu avata kotiovi pitkästä aikaa. Toisaalta koko elämäntilanne tuntuu ihan utopistiselta ja silti siihen tottuu jotenkin hetkessä, ajattelematta. On ihan normaalia punkata toisten luona viikkotolkulla, elää matkalaukullisella (tai viidellä) vaatteita ja olla vaan. Toisaalta on ihan normaalia palata venäjälle, aloittaa valion maidon metsästys ja saada suonentykytystä etuilevista mummoista. Ja toisaalta mikään ei kuitenkaaan tunnu normaalilta.

Roolileikki

Joskus talvipakkasilla junassa käyty keskustelu palaa silloin tällöin mieleen ja kuvastaa ah, niin hyvin tätä joskus vähän kimuranttia expat-rouvan elämää. Kun vuosien takaisen hyvän päivän tutun kanssa on edetty pisteeseen, jossa tiedetään että olen naimisissa, lapseton ja asun Moskovassa keskustelu jatkuu seuraavasti:

"Voi juku, mieletöntä. Moskovassa. Mitäs sinä siellä oikein teet?"
"Opiskelen kieltä ja kulttuuria. Olen kotona ja niin edelleen. Mikäli Moskovassa on tylsää, on se itsestäsi kiinni." Tämä yleensä johdattaa keskustelun Moskovan mielenkiintoisiin mahdollisuuksiin ja kulttuuriin...
"Jaa, mutta mitä sinä siis teet siellä?"
"No, siis opiskelen ja olen kotirouvana. Tai ehkä mieluummin jonkinlaisena kodinhengettärenä." Naurahdan ja toivon että keskustelu jatkuu tästä eteenpäin.

Aistin aavistuksen verran närkästyneen sävyn keskustelukumppanin äänessä." NIIN, MUTTA MITÄ SINÄ OIKEIN TEET SIELLÄ?????"
Tajuan, että keskustelu ei etene. Minä, Moskova ja kotona eivät käsitteinä riitä määrittelemään olemassaoloani. Valehtelen. Keksin ensimmäisen työn, joka junan ravintolavaunussa mieleen juolahtaa ja hän on silminähden tyytyväinen. Olisin voinut sanoa olevani KGB:n agentti eikä sillä olisi ollut mitään merkitystä. Työ itsessään ei herättänyt ihmetystä, mielenkiintoa tai keskustelua. Kunhan nyt on työ.

Ehkä se olen minä itse, joka viimeisen kolmen vuoden aikana on eniten kyseenalaistanut olemassaoloaan, oikeuksiaan normaaliin tunneskaalaan ja ihmisoikeuksiin siitäkin huolimatta, että olen kotona. Kotirouvana. Lähes vaapaaehtoisesti lähes työttömänä. Kodinhengettärenä. Kotimuusana. Silti huomaamatta ei ole jäänyt myöskään yhteiskunnan tapa luokitella ihmisiä työn, tekemisen perusteella. Vei todella pitkään tajuta, että minä en ole työni. Ymmärtää ettei itsekunnioitukseni määrä saa riippua siitä, miten monta tuntia kunakin viikkona olen käynyt töissä kodin ulkopuolella.

Ilman työtäkin minä jatkan hengittämistä, ajattelemista ja tuntemista. Silti tunnen olevani ajoittain hyvinkin vajavainen, eläväni elämää jota pitää perustella koko ajan. Eniten ehkä itselleen. Varsinkin kun olen valinnut olla ottamatta vastaan mitä tahansa työtä. Nirsokin vielä.

Jopa ihan niiden lähimmäistenkin kanssa ajautuu joskus tilanteisiin, joissa tuntuu olevan vaikea muistaa että kyllä, minäkin stressaannun joskus, ihan ilman työtäkin. Vittuunnun, väsyn ja kiukuttelen. Tunnen surua ja iloa ja haaveilen. Epäilen valintojani ja jossittelen. Nautin edelleen viikonlopuista. Ihmisoikeuteni eivät ole joutuneet jäähylle sen vuoksi, että seurasin miestäni maailmalle ja elän elämääni sen mukaan. Ja kehtaan vielä välillä valittaakin.

Liukuminen kotirouvan roolista pian kotiäidin rooliin on turvannut selustani, eikä selittelyjä enää tarvita entiseen tapaan, edes tässä vaiheessa vaikka elän vielä eräänlaista siirtymävaihetta roolien välillä. Ei ihan vielä äiti muttei tyhjänpäiväinen rouvastelijakaan. Yhtäkkiä on merkityksetöntä, että olen viimeiset kolme vuotta viikannut pyykkejä, opetellut kokkaamaan ja tehnyt muuta yhtä tyhjänpäiväistä. Huolehtinut turhista kun on kerran saanut olla vaan. Olen saanut anteeksi, sillä nyt elämälläni tulee olemaan ihan oikea merkitys.

Kolme toivomusta

Joku viisas joskus on sanonut että pitää varoa mitä toivoo sillä se saattaakin toteutua. Niinkuin silloin jos ruikuttamalla ruikuttaa, vaatimalla vaatii syntymäpäivälahjaksi jotain "todella hyvää kameraa" kuvitellen, että ehkä valokuvaus onkin se minun juttuni. Ja sitten sellaisen saa eikä sille oikein löydy tilaa olkapäiltä. Tai voimia käsilihaksista. Laukkukin on niin iso, että tuntuu kuin kantaisi rinkkaa. Ja sitten vielä toinen vahtii koko ajan, että se varmaan roikkuu kainalossasi joka askeleella. Kuinka kukaan ikinä kerkeää ottaa hienoja kuvia tuommoisella? Ensin kaivat sen laukusta joka on kiertynyt selkään, sitten poistat suojat, laitat sen päälle, painelet nappuloita (tietysti oikeita tilanteeseen sopivia), kiertelet ja zoomailet ja viuuhhh...tilanne oli ohi noin kymmenen minuuttia sitten. Tarvitsee harjoitella vähän niinkuin lännen nopein aseellaan.

Tai silloin kun toivoo, että kumpa minullakin olisi rinnat. Sellaiset kivan muotoiset ja hyvän kokoiset niin, että avoinainen kaula-aukko ei näyttäisi huutavan jotain. Sitten kun sellaiset saa, ihan luomusti vielä niin ne eivät oikein tunnu sopivan mihinkään. Ei ainakaan entisiin liiveihin. Eikä mahallaan makaamiseen. Eikä juoksemiseen. Eikä portaiden kävelemiseen. Viettelevän kaula-aukon ja push-uppien sijaan ne pitää panssaroida saumattomien seksintappajaurheiluliivien suojiin, jotka näyttävät joltakin turvaliiviltä. Entisiin liiveihin verrattuna uudet näyttävät yhteen sidotuilta pyöräilykypäriltä. Ne eivät mene kasaan edes matkalaukussa. Kuppien sisään saa kyllä pakattua monet sukat.

Yksi toive jäljellä. Taidan käyttää sen hyvin viisaasti.

Kutsu jolla haetaan viisumia, jolla pääsen kotiin ja joka sitten vaihdetaan vielä erilaiseen viisumiin perillä on seikkaillut välillä Moskova-kalakukkola noin viikon. Siis ylimääräistä. Myöhässä. Yhteensä sitä on väännetty kohta neljä viikkoa.Tänään juuri silloin kun asunto on tyhjä, kuriiri yrittää tuoda sitä kotiin. Se ei siis tullutkaan postissa. Eikä siitä myöskään ilmoitettu etukäteen. Eikä sitä enää tänään voinut toimittaa uudelleen. Enkä minä kiertolainen päässyt eteenpäin seuraavan riesaksi. Ehkä huomenna. Vituttaahan se. Joka kerta. Mutta ehkä näin on parempi. Ystävät, jotka hikeentyvät Moskovan historiallisissa helteissä ja nielevät savua (muutakin kuin tupakan tällä kertaa) ovat kovasti sitä mieltä, ettei siellä ole nyt kovin terveellistä. Kenellekään mutta ei ainakaan meille kahdelle.

Viikkojen vieriessä yritän viljellä ympärilleni positiivisia ajatuksia, ainakin positiivisesti negatiivisia. Vain silloin tällöin olen ajatellut heittää räjähtäneet matkalaukut parvekkeelta ja kaiken niistä ympäri huonetta levinneen roinan sinne perään. Sitten olenkin laahustanut kaupungille, syönyt mustikoita ja ostanut lisää roinaa leviteltäväksi. Ja sitä paitsi täältä saa takuuvarmasti V a l i o t a.

Takautumia

Siinä ne ovat. Kaksi uutta "perheenjäsentä" sitten keväisen bloggaustauon, vierekkäin pöydällä. Ensimmäinen, Nikon D90 sisältää pelottavan paljon nappuloita ja vipuja, mutta ainakin sitä seurasi monen sadan sivuinen käyttöopas. Sitäpaitsi, vaikka erehtyisin nappaamaan esittelykelvottoman kuvan, voin poistaa sen ja me kumpikin, kamera ja minä unohdamme sen enempiä traumoja saamatta.

Toinen, neljän sentin mittainen hämärästi ehkä ihmisen alkua muistuttava hahmo kelluu mustavalkokuvassa eikä muutu siitä sen selvemmäksi vaikka vilkaisen kuvaa vähän väliä. Ennenpitkää se aikoo liittyä perheeseemme eikä ilmesty käyttöohjeet kainalossa. Ei vaikka se olisikin kovin kätevää. Se on valinnut äidikseen juuri minut, syystä jota en vielä ole tajunnut ja isäkseen Hapankaalin, jolla on maailman paksuin tukka ja Kazakan juuret.

Neuvolassa tajuan ensimmäisen kerran kuinka todellisen pihalla olen kaikesta vaikka kuvittelinkin muuta. En osannut vastata missä kaikkialla mieheni Suomeen tullessaan on asustellut, mitä sukurasitteita kannan biologisen isäni puolelta enkä ymmärtänyt mitä neuvolantäti tarkoitti kysyessään ovatko nisät normaalisti ulkonevat vai sisäänpäin. Hetken kuvittelin lehmän makaamassa niityllä kyljellään, kaikki utareet sisäänpäin kääntyneenä kuin kumihanskan sormet.

Sen sijaan, että olisin panikoinut tukiverkon puuttumista Moskovassa, tulevan lapsen terveyttä tai ylipäätään pätevyyttäni äitinä aloitin tärkeimmistä. Miten ihmeessä kerkeän käyttää kaikkia korkkareita vielä kerran ennenkuin olen tuomittu turkisreunaisiin Crocseihin. Entä voiko Celinen poninkarvalaukkua käyttää tuttipullojen ja vaippojen kantamiseen. Miten minun käy kun en pääse ulos ensimmäiseen kahteen vuoteen kun vaunut eivät mahdu hissiin enkä pääse ulos. Tai jos pääsen, en pääse kadun ali portaita alas ja ylös. Nipistelevätkö kaikki ohikulkevat babushkat vauvaa ihastuneina ja tunkevat sille oravakarkkeja suuhun.

Nykyhetki. Viisumipakolaisena olen säästynyt suurimmaksi osaksi Moskovan hikisiltä helteiltä ja epäterveelliseltä tuhkasavupilviltä, mitä lie. Paluu sinne odottaa ennenpitkää mutta sillä välin minä nautin...syön marjoja ja hedelmiä torilta, löyhyttelen kesämekon helmoja tuulettimen edessä ja käyn kädenvääntöä Hapankaalin kanssa käytännön asioista. Vilkaisen viimeisintä ultrakuvaa ja mielikuva neljän sentin mittaisesta mansikasta* käsine ja jalkoineen on vaihtunut häivähdykseen ihan ihmisen näköistä vauvaa. Luen parvekkeella suurta ja mahtavaa vauvakirjaa, joka ei kuitenkaan osaa selittää miksi joillekin äitiys on itsestäänselvää ja joka solun valtaavaa varmuuden tunnetta ja joillekin epätodellinen ja epävarmakin seikkailu, joka hämmästyttää ja arveluttaa joka päivä. Eikä se myöskään kerro, mitä tapahtuu jos tässä vaiheessa päättääkin olla synnyttämättä. Onko jokin salainen kolmas tapa saada vauva ulos muuten kuin alakautta tai leikkaamalla?

Blogi ei tule olemaan vauvablogi, äitiblogi tai mikään muukaan sen enempää rajattu blogi. Se kertoo edelleen Naatuskan ja Hapankaalin elämästä Moskovassa, toistaiseksi kahdestaan ja toivottavasti ennenpitkää kolmestaan. Mikäli joku ennaltamäärätty ohjenuora äitiyteen on olemassa, en usko että osaan seurata sitä haparoimatta tai välillä jopa eksymättä, mutta toivon olevani suhteellisen kelpo tehtävääni kun Ahmatti saapuu maailmaan. Tai ainakin lukeneeni monta,monta käyttöopasta.


*Netissä selitettiin kuvainnollisesti että tietyllä viikolla asukki on noin mansikan kokoinen...päähäni juurtui, että ihmisalku on myös mansikan näköinen. Vihreä kanta on tukkaa ja mansikasta töröttää pienet raajat.