Järjenhäivä.

Kotona väsyneitä matkalaisia odotti ihan kamala löyhkä. Tai oikeastaan rapussa, mutta se tunki jo saranoiden välistä ja oven alta eteiseenkin. Sanoinkuvaamattoman ällöttävä haju. Syyllisiksi paljastui sarjassaan neljäs setti remonttimiehiä. Rappukäytävärempan sijaan he ovat keskittyneet asuttamaan pihaan pystytettyä parakkia ja siinä sivussa käyttäneet alakerran tyhjää vaksin koppia pisu-, pesu-,kokkaus- ja tupakointitarkoitukseen. Milloin tyypit ovat tulleet kopista pelkkä pyyhe lantiolla tai kiehuva perunakattila kainalossaan. Nyt viemäritön koppi todennäköisesti meinasi hukkua kakkaan. Ja nyt he sitten remontoivat omia jälkiään.

Pari päivää sitten pihaan lähes oven eteen kipattiin leikkimökin kokoinen köntti sementtiä. Se jähmettyi siihen ja nyt sitä on nylpytetty porata siitä irti. Jos tässä kaikessa on edes pienen pieni järjenhäivä niin hyvä niin. Jos ei niin ihan hyvä niinkin.

Meillä on joka tapauksessa rattaat, jotka mahtuvat hissiin. Mikä uusi avara maailma kun voimme lähteä Marakatin kanssa ulos milloin vain. Mies on ihan aidosti ihastuksissaan, hämmästeli että ajatella tosiaan. Nythän tämä on tosi kätevää. Ja että hissiin mahtuivat. Itse olen tyytynyt vaiti pohtimaan mistä oikeasti olen jauhanut hänelle kesästä lähtien. Vai kuvittelinko vain. Ja että jos hissi mitattiin varta vasten monta kertaa, niin olisinko ostanut toiset rattaat jotka eivät sinne mahdu. Mars ja Venus. Mies ja nainen. Logiikka ja logiikka.

Marakatti on aloittanut koulun. Unikoulun. Sellaisen jossa äiti yrittää opettaa yhdeksänkuiselle lapselleen, että päikkärit voi joskus ottaa sisälläkin ja että on ihan ok ja turvallista nukahtaa/nukkua ilman tissiä. Luin vauvakuiskaajasta ( kuulostaa tosi pöljältä ) ja olen yrittänyt noudattaa lempeän unikoulun ohjeita vähän oman muunnelman mukaan. Olen tullut siihen tulokseen, että Marakatissa on jonkun mieheni esiesiesi-isän kasakkaverta, joka kiehahtaa keskimääräistä tulisemmin. Tuloksiakin on kyllä havaittavissa...näin vkon jälkeen.

Villi ja vapaa.

Ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen meillä oli miehen kanssa "laatuaikaa" kahdenkesken. Vimpan päälle ulos syömään ja sen jälkeen konserttiin, siihen jota olin odottanut kesästä lähtien. Marakatti jäi mummon hoiviin, mutta päätti jo sillä hetkellä kun sipaisin vielä viimeiset huulikiillot naamaan, ettei tee iltaa mummolle (tai äidille) liian helpoksi.

Huutoa ja kiukkua jatkui illan mittaan siinä määrin, etten oikein päässyt fiilikseen edes parin viinilasin voimalla. Hermostuneena höpisin koko ruokailun ajan Marakatista, vauvoista, eroahdistuksesta, elämää suuremmista asioista ja synnytyksestä samalla kun mies yritti virittää keskustelua siemailemistaan viineistä, ruoasta ja ylipäätään kaikesta muusta paitsi vauvoista. Jälkikäteen harmittaa. Olisi pitänyt juoda yksi viinilasi lisää, tuijotella miestä silmiin ja olla vilkuilematta kännykkää koko ajan. Odotin iltaa niin kovasti, mietin vaatevaihtoehtoja kuukausikaupalla ja taiteilin korkkareilla,etten varmasti könähdä huppelissa nurin. Ja sitten puudutan jutuillani miehen tainnuksiin, hermoilen enkä muista edes kiittää. Plääh.

Toista tilaisuutta en heittänyt hukkaan, vaan nautin joka minuutista kun sinkutin äidin polkupyörällä lähikauppaan jäätelöostoksille. En ollut ajanut pyörällä neljään vuoteen, joten perhoset vatsassa hyppäsin Nopsan selkään ja huomasin,että...hei, sitä taitoahan ei oikeasti unohda. Vastatuuli ja tihkusadekaan eivät saaneet suupieliä alaspäin kun sinkutin villinä ja vapaana kohti kilometrin mittaisia jäätelöaltaita. Valtavan valikoiman äärellä uppouduin ajatuksiini eikä ykskaks ollutkaan kiire mihinkään. Takaisin polkiessa etukori oli lastattu täyteen jäätelöä.

Niin siis mehän olemme Suomessa tällä hetkellä. Ei kai kukaan nyt Moskovassa lähde polkupyörällä jäätelöä ostamaan. Tai edes pyöräilemään.