Puistottaa osa1.

Puistossa on aikaa ajatella ja katsella. Kun kiertää samaa piskuista lampea ympäri parikin tuntia aamuin illoin, niin alkaa huimaamaan ellei muista välillä vaihtaa suuntaa tai istahtaa. Siinä istuskellessa tai lammen ympäri kieppuessa tarkastelee ihmisiä, ajattelee hassuja ja kerkeää vaikka tehdä kokonaisen puistoanalyysin.

Vaikka puisto ei, varsinkaan näin raekuuroja nakkelevalla kevätsäällä, ole mikään silmiä hivelevä kaunistus, niin kovin ahkerassa käytössä sen takakenossa olevat penkit, leikkikenttä ja hiekkainen polku ovat. Venäläiset viettävät puistoissa aikaansa ilmeisen monta tuntia viikossa ja viikonloppuisin onkin parempi pysytellä poissa postimerkin kokoiselta viheralueelta. Arkipäivisin tilaa on vielä omille ajatuksille ja mummojen ruokkimia, liian tuttavallisia puluja mahtuu väistelemään vaunujen kanssa. Pulut suhahtelevat korvien vierestä ilmeisen vihamielisesti ellet satu olemaan niille siemeniä nakkeleva babushka. Ne eivät jaksa väistellä vaunuja kovinkaan ketterään ja ihmettelenkin, ettei yksikään ole vielä jäänyt pyörimään renkaiden alle.

Koska puiston määreet täyttäviä vihreitä plänttejä on ydinkeskustassa todella vähän, on puisto ahkerassa käytössä ihmisillä laidasta laitaan. Ja eläimillä.

Viikonpäivään tai kellonaikaan katsomatta puistossa takuuvarmasti törmää puliukkoihin. He haisevat ja näyttävätkin suurinpiirtein samalta näköjään missä päin maailmaa tahansa. Vaikka penkeillä notkuu kovinkin surullisen näköisiä kohtaloita, ei sedistä tai tädeistäkään (harvinaisempi näky) ole hajuhaittaa lukuunottamatta mitään harmia. He eivät huutele perään hävyttömiä eivätkä huoju kantapäillä jakamassa elämäntarinaansa ventovieraille. Puistonpenkki on monelle sänky, koti.

Näitä votkapullon pohjaa liian tiuhaan tuijotelleita setiä ei pidä sotkea heihin, jotka työpäivän päätteeksi vain naukkaavat penkillä yhden oluen, ehkä kaksikin. Puristavat salkkua kainalossaan housunlahkeet ravassa miettien ehkä jotain hyvinkin suurta. Tai ovat miettimättä kerrankin yhtään mitään. Ajatukset poissa tunkkaisesta metrosta, ruuhkasta, pitkistä päivistä toimistolla, asuntovelasta ja anopista.

Nuoret pariskunnat notkuvat penkeillä toisiinsa liimautuneena ja jotkut näyttävät olevan lähes umpisolmuun kietoutuneina. Tyttö on saanut takatukkaiselta pojanklopilta kukkia, yhden ruusun vähintäänkin ja suudelmia vaihdetaan tiuhaan. Tuijotellaan romanttisesti silmiin ja hengaillaan käsikädessä. Nuoret viettävät aikaa myös isoissa porukoissa, joissa kuoharin korkkaaminen ei tarkoita automaattisesti kaatokännejä vaan hauskaa osataan pitää pikkuhiprakassakin. Joku rämpyttää kitaraa, toinen laulaa ja kolmas tanssii. Neljäs ottaa hörpyt kuoharista.

Babushkat ja täti-ihmiset liikuvat yleensä puistoissa pareittain. Käsikynkässä koko tien leveydeltä. Heitä näkee myös vaunujen jatkeena arkipäivisin, mutta ne babushkat ovat pukeutuneet vähän eri tavalla. Käsikynkkämummoilla on yleensä parempaa päällä. Jakkupukuja joissa krumeluurit kuosit pistävät tuijottajalta silmät kieroon. Vaikkei puistossa törmää labutääneihin tai hermeen laukkuihin, niin asujen kirjo on melkoinen. Oikeastaan parasta antia koko puistossa. Reaktiot vaihtelevat ihastuksen, hämmästyksen ja totaalisen mykistyksen välillä jatkuvasti.

Vähemmistöä edustavat koirat sekä lenkkeilijät. Jälkimmäisiä näkee yleensä aamuisin ja ensimmäisen bongaamiseen Moskovassa menikin pari vuotta. Harvinaisempi näky edelleen. Sattumaa vaiko vakiintunut käytäntö, että sedät juoksevat hyvin vähällä vaatetuksella säähän katsomatta. Tai vartaloon.

Vaunuilijat ja satunnaiset musikantit esitellään osassa 2.

ZZZzzzz...

Marakatti on aamutorkuilla sitterissä tärinän ja keinunnan säestämänä, kädet kapaloituna. Isukki taas röhnöttää kolmannen asteen koomassa sohvalla, asennossa johon tuli rojahdettua hilpeän illan jälkeen. Suu apposen auki ja kurkusta kampeaa omituinen kurina...minulla käsissä kuppi kahvia ja kaurakeksi. Lähes täydellistä ellei ulkona sataisi jotain kylmää, märkää ja harmaata. Lunta, räntää, mitä lie.

Oli todella järkevää luopua tilanpuutteen vuoksi ensimmäisenä talvikengistä. Ne jätettiin vaihdossa Suomeen sillä ajatuksissa siinsi jo muutenkin leskenlehdet ja auringonpaiste. Juuri nyt Moskova on kaikkea muuta. Ankea, märkä, harmaa, yäk.

Meille löytyi kodinhoitaja/nanny. Sen piti olla hieno juttu. Että pääsisin salille, ulos, menemään, tulemaan. Ettei pää halkeaisi. On vain yksi ongelma. En oikeastaan halua hänen hoitavan Marakattia. Mikä järki jos kerran itse olen paikalla. Tähän saakka hän on saanut pitää Marakattia sylissään pari kertaa pikaisesti ja vaihtanut vaipan kerran. Ymmärrän kyllä, että heidän pitäisi tottua toisiinsa jos meinaan jättää heidät keskenään kun lähden salille mutta kai tutustumisen voi aloittaa varovasti. Mutta toisaalta hehän vaunuilevat sen aikaa ja Marakatti todennäköisesti nukkuu...että tarvitseeko sitä nyt kovin tutuiksi edes tulla.

Vaunuilu on osoittautunut vähän kinkkiseksi keskustassa, sillä porukkaa törttöilee edessä koko ajan ja jalkakäytävät ovat ihan hajalla. Korkeita reunoja, kuoppia ja muhkuroita. Pahimmillaan puoliauki kekottavia viemärin kansia ja jalkakäytäville tukoksi parkkeerattuja autoja, jotka pakottavat siirtymään tielle. Siispä olen rajannut vaunuilun nannylta kahteen puistoon, jotka löytyvät läheltä. Monien ohjeiden säestämänä jätin nannyn eilen ulos ja jäin itse pusikkoon kyttäämään, miten hän siellä vaunuja lykkää. "Puisto" käsittää suoran puiden reunustaman hiekkatien, jota voi vaunujen kanssa ravata edestakaisin. Oli jotenkin melkein nolo olo.

Miehen tasainen ja rytmikäs kuorsaus saa silmät lurpsamaan minultakin...ja sänky olisi ihan tyhjä.

Koti.

Jos Venäjällä asumisessa olikin omat haasteensa aikana ennen Marakattia, ovat ne nyt saaneet ihan uudet mittasuhteet. Parissa päivässä on käynyt ilmi, etteivät minun hormoonihuuruiset pelkoni suinkaan olleet turhia vaan täällä sitä nyt kökötetään, neljän seinän sisällä. Niin kauan, että joku tulee hakemaan. Ja jos joku tulisikin, niin visusti pysytellään samalla puolen katua. Alitse ei ole asiaa ilman isompaa körilästä, joka jaksaa kantaa vaunut sekä tuuppia portaissa tungosta edestä pois.

Meillä on lievästi sanottuna ahdasta. Mukana matkusti seitsämän kollia tavaraa, jotka on nyt ripoteltu pitkin asuntoa. Poissaollessani oli saapunut myös yli vuosi sitten tilattu pöytä ja rekallinen astioita. Nyt en oikeastaan edes ymmärrä mihin niitä kuvittelin tarvitsevani sillä en ole kerennyt edes katsoa mitä tuli tilattua. Leivän voi syödä seisaaltaan ilman lautastakin.

Marakatti on torkkuva vauva, eikä kuluta päiväänsä nukkumalla tunteja tai edes tuntia pidempään yhtäjaksoisesti. Nukkuisi jos nukkuisin tissi paljaana hänen vieressään, mutta en viitsi. Haluan tehdä muutakin. Onko oikeasti olemassa vauvoja, jotka vain lasketaan omaan sänkyynsä ja siellä nukkuvat. Pitkään.

Meillä on käynnissä projekti huvituti, tosin ilman minkäänlaista menestystä tähän saakka. Lääkäri kehotti opettamaan Marakatin tutiin, jotta refluksi-taudista kärsivä tyttö saisi purettua imemisviettiään muuhunkin kuin tissiin. Varsinkin iltaisin.Tällä hetkellä meillä on kahdeksan eri mallia, yksikään ei pysy suussa sekunnin murto-osaa pidempään. Osa ei ole edes päässyt suuhun saakka. Vinkkejä??

Ikävöin Suomesta perhettä, vadelmakiisseliä jonka merkkiä en muista, jacky-makupaloja, jalkakäytäviä ja elämän helppoutta. Silti on ihana olla kotona. Luonnollista. Ihan kuin en poissa olisi ollutkaan. Ihan kuin ennen. Ja ei kuitenkaan.

Uskotteko, että osa tavaroista on edelleen purkamatta. Kolmatta päivää jo. Lattialla. Sikinsokin. Eikä tunnu missään. Tärkeämpää on ottaa Marakatti kainaloon ja köllähtää seurustelemaan sängylle, johon paistaa parvekkeen ovista ihanasti aurinko.