Aikuisen naisen keitokset.

Mistä oikeasti tietää, että on jollakin tapaa aikuinen? Kahdeksantoista vuotiaana ei tullut koettua minkäänlaista aikuisuuden huumaa vaikka ajokortin saikin ja pääsi baaritiskille muskettisaappaissa ja mikroshorteissa notkumaan ja lipittämään ville vallatonta. Sittemmin on monta kertaa käynyt mielessä, että mitä se aikuisuus oikein on. Jos käsketään "käyttäytyä kuin aikuinen" niin mitä se tarkoittaa. Monet tuntemani aikuiset eivät käyttäydy useinkaan kovin fiksusti.

Ensimmäisen kerran arvelin olevani jotenkin vanha kun olin nukahtanut kesken bussimatkan ja heräsin siihen, että pää oli ikävästi takakenossa, suu repsotti auki ja sylki valui leukaa pitkin. Ajattelin, että näin eivät kyllä nuku muut kuin aikuiset.Tai vanhukset. Parisuhteessa arvelin jonkun kypsyyden virstanpylvään tulleen vastaan siinä vaiheessa kun matkaoppaiden ostamisen lisäksi niiden väliin alkoi ilmestymään post-it lappuja mielenkiintoisten nähtävyyksien kohdalle. Erityisen aikuismaisena pidin sitä, että aloimme kerätä matkoilta jääkaappimagneetteja, yhdessä. Eihän niin tee kuin mallorcan matkaajat ja vanhat pariskunnat.  (Tässä vaiheessa joku voisi kysyä, että entäs yhteinen asuntolaina ja lapsi, mutta minusta tuo yhteinen magneettienkeräilyharrastus oli jotenkin niin mieleenpainuva ja ensimmäinen merkki jostakin vakavasta.)

Ensimmäinen munkkitaikinan teko on myös etappi, jolloin tunsin että olen tullut elämässäni tiettyyn vaiheeseen. Vaikkakin se ihan ensimmäinen lensi roskiin, tein toisen taikinan aamukahdeksalta pikku hiprakassa ja olin jo kyllä yli kolmekymmentä vuotias ja ihan siis virallisestikin aikuinen. Tosin ehkä ihan tosiaikuinen olisi tehnyt taikinan selvinpäin. Eilen liityin kerhoon, jossa tehdään aikuisten keittoja. Ei siis valmispusseja, ei jauheliha-vihannes-helppoa kuin mikä keittoja vaan keittelin lihaisia luita tuntitolkulla padassa kuin noita hannussa ja kertussa.
Hämmentelin seassa kokonaisia vihanneksia tietämättä oikeastaan mitä teen, mies oli paremmin kartalla. Aikuisuuden lisäksi keitossa vivahti siis myös venäläisyyden häivähdys. Lihat luiden ympäriltä mies järsi suuhunsa luolamiehen elkein ja kehui murahdellen keitinliemen syvää väriä ja voimakasta tuoksua. Ehkä keitto todellakin oli kaiken vaivan arvoinen vaikka kovasti epäilin miksi kattilassa pitää keitellä luita. Näyttivät ja haisivat samalta kuin ne joita paistoin ennen koiralle uunissa.

Viikonloppuna Moskovan kerma rehvasteli taas miljonäärimessuilla, joilla sai ihastella mm. timantein vuorattua soppakattilaa. Tuo sadanviidenkymmenentuhannen euron arvoinen kattila on tietysti tuikitarpeellinen miljonääriperheille, jotka eivät ikinä ole edes käyneet keittiössään. Toisin kuin minä, lähes aikuinen nainen.

Muruja rintojen alla.

Vauvalehdissä pitäisi olla kannessa joskus nainen, jonka vatsa on levinnyt joka ilmansuuntaan, iho näppyläinen napaan saakka ja se itse napa tunkemassa tietänsä paidan läpi. Jalat turvoksissa ja verhottuina vanhoihin kumisaappaisiin, niihin ainoihin kenkiin jotka menevät enää jalkaan. Eihän se nättiä olisi, mutta toisi lohtua niihin hetkiin kun tajuaa, että on asioita joiden edessä on joutunut nöyrtymään vaikka vakaasti muuta päättikin.

Vähän hävettääkin myöntää, että aikuistenoikeasti kuvittelin kuuluvani siihen armoitettuun sakkiin joka pikkusievä pömppö pystyssä kipittää korkkareilla vielä synnytyssaliinkin ja hallitsee painonnousunsa siinä missä kaiken muunkin. Totuus on, että vartalo on antanut periksi joka suunnasta ja se on yksi tasapaksu pötkylä. Edestä katsottuna siinä ei ole minkäälaista mutkaa sitten kaulan jälkeen. Sivusta profiili on kuin Kippari Kallen Olgalla. Muhkeutuneet muodot ovat tuoneet mukanaan ihan uudenlaisia ongelmia; keksin ja näkkärin murut tippuvat kaula-aukosta rintavakoon ja hiertävät siellä ilkeästi. Painonnousu pakottaa kantapäissäkin ja napa täytyy varmaan köyttää ilmastointiteipillä paikoilleen. Mitä sitten kun varpaankynsiä ei pysty enää lakkaamaan? Kai siihen on joku patentti olemassa, muukin kuin pedikyyri?! Varpaankynteni ovat aina lakassa, ovat olleet lähes kaksikymmentä vuotta. Ilman kirkkaanpunaista lakkaa varpaissa olen ihan alasti. Onneton.

Leoparditrikoisiin ja pinkeisiin nahkalippiksiin pukeutuneiden babushkojen maassa mikään ei oikeastaan herätä paikallisissa ihmetystä. No, ehkä matalakantaiset kävelykengät...sana kävelykenkä yleensä ja tekoturkikset, mutta noin yleisesti ottaen ei se paikallinen ole joka arvostelee tädin ylikireää villamekkoa ja paljetein verhottua lippistä, jonka kruunaa vetelänä roikkuva minkin raato. Todennäköisesti tekotimantit silminä.
Ehkä myös minä sain varmaan anteeksi viuhahdukseni ulkona käytännössä melkein ilman housuja. Näin käy jos yrittämällä yrittää ja vetääkin jalkaan ohuita sukkahousuja muistuttavat leggarit, niiden päälle villatunikan jonka kuvittelee edelleen yltävän samoihin mittoihin vaikka sitä venyttää edestä isot tissit, vatsa ja takapuoli. Ja alla on vielä kirkkaanpinkit alushousut. Eikä tarkista pötkylää peilistä.Takapuolen viuhahtelu ei ollut miehestä yhtään niin noloa, kuin se jos alla olisi ollut farkut...silloin kun kuulemma näyttää ehkä vähän paksulta. Sympatiapisteitä on muutenkin turha kerjätä; viime viikkoinen hellittelynimeni oli pierevä valas.

Jotta edes joku perheessä näyttäisi tyylikkäältä, uskaltauduin ostamaan vaaleanpunaiset, valkopilkulliset ugg-tossut kokoa nolla sekä harmaan tweed mekon. Kokoa 56cm.

Siivoustalkoot

Minä ehdottaisin Nobelia sille, joka keksi imurilla litteäksi imettävät säilytyspussit. Tavara kutistuu sellaista vauhtia, että ihan hirvittää. Mitä tuolla tyhjällä tilalla oikein tekee...Toverit Kremlissäkin ovat innostuneet siivoustalkoisiin ja Luzhkovin mukana saa kyytiä kymmenen maailman rumimman patsaan joukossakin komeillut Pietari Suuren patsas.

 

Kolhohan se on, mutta ehkä se ei ole se perimmäinen syy, että möykky saa lähteä juuri nyt. Ehkä asiaan vähän vaikuttaa se, että patsas oli alunperin tarkoitettu lahjaksi ihan muille maille ja loppujen lopuksi se ei kelvannutkaan kenellekään...Kolumbuksen pää korvattiin Pietari Suurella ja aiemmin mainittu henkilö osti sen pulaan joutuneelta ystävältään parempaan talteen. Joen varrella köhöttävä komistus on ehdottomasti vielä käytävä kuvaamassa, voi olla että tämä pienimuotoinen ongelma hoituu kaupungilta nopeammin kuin uskotaankaan.

Muuten välillä ihan ohikiitävän hetken saa miettiä, että mikä oikeasti Venäjällä toimii niin ettei se aiheuta kymmeniä puhelinsoittoja tai muuten vain ylimääräistä huokailua. Varmaan monikin asia, nyt ei vain tule yhtään mieleen...Meille odotetaan huomenna vihdoin viimein hobittia kylään. Hobitti on nimeltään koko Moskovan ainoa firma, jolta onnistuu kuulemma juuri meidän parvekkeen oven tiivisteiden vaihto. Toivottavasti sama firma pystyy hoitamaan myös ikkunoiden tiivisteet.

Prosessi käynnistyi viime talvena, kunnes kyllästyimme odottamaan, jonottamaan, soittelemaan ja unohdimme. Jäätynyt parvekkeen ovi tilkittiin pehmoleluilla ja tyynyillä ja sitten olikin jo kovat helteet. Kuukausi sitten yritimme uudelleen. Juu, ahaa, jonoa on. Masteri on hyvin kiireinen...soitamme vkon päästä. Ai ahaa, että olisi pitänyt soitella. No, palataan asiaan viikon päästä. Masterin pitää itse tulla katsomaan tilanne. Ai että sellainen ongelma, soitamme tällä viikolla. Soitamme huomenna. Soitamme kyllä tunnin sisällä. Emme vastaa puhelimeen. Olemme kiinni pari päivää. Masteri on kadonnut ja sitä rataa.

Kuka uskoo, että hobitti oikeasti seisoo huomenna aamukymmeneltä oven takana? En minä ainakaan. Nopeammin lähtee tuokin patsas uuteen kotiin.


Kuva täältä http://www.google.com/images?hl=fi&biw=1259&bih=595&rlz=1R2SNYS_fiFI352&q=Peter+the+great+monument&um=1&ie=UTF-8&source=univ&ei=YA6vTJuTHomGswaZtsTfDQ&sa=X&oi=image_result_group&ct=title&resnum=1&ved=0CDIQsAQwAA

Parempi pyy pivossa ja niin edelleen.

Onnistuin tekemään vajaan viikon mittaisen pikareissun Suomeen pelkillä käsimatkatavaroilla. Nyt vasta tajuan, miten mukavaa ja kätevääkin matkustaminen voi olla kun pakkaa vain välttämättömimmän tai ei sitäkään. Tai ehkä ei ollut muuta vaihtoehtoa, sillä vaatteissa ei ole paljon mistä valita. Moskovan hinnoilla olen jättänyt telttojen oston vähemmälle, tosin olen muuten bongannut mammakauppojen hyllyiltä mitä mielenkiintoisimpia tavaroita kuten alusvaatteet, jotka torjuvat tietokoneista ja kännyköistä tulevaa säteilyä. Söpöä stringi mallia tietysti, sellaisia mahan yli kainlaloiden alle mattinykästyyliin vedettäviä pöksyjä en löytänyt mistään.

Ollisi minulla yksi vaatekappale, jota käyttäisin mielihyvin; uusi juhlamekko mallia valas, jonka hankin kaikkia niitä kolmia häitä varten joihin meidät on kutsuttu ja joihin en yksiinkään pääse. Ensimmäiset meni ohi, kun olin Suomessa juoksemassa eri virastojen väliä ja tirkistelemässä masuasukkia ultrassa. Toiset eivät ole sen kauempana kuin Malediiveilla ja inhimillisen hintainen kahdeksantoistatuntia kestävä lento voi olla ehkä liikaa jo nyt palikaksi turpoaville jaloille. Kolmansiin haluaisin niiiiiiin kovasti, mutta joulukuun lopulla minua ei kukaan Aasiaan lentävä lentoyhtiö varmaan enää huoli koneeseen. Mikäli edes mahtuisin. Ketuttaa. Miestä ei maatuskan mallisen avecin puuttuminen haittaa vaan suunta käy joulukuussa kohti lämpöä.

Olen ihminen, joka tekee listoja, kirjoittaa asioita ylös ja säilöö kaiken varmuuden vuoksi. Käsilaukusta löytyy aina vähintään neljä huulikiiltoa, muovilusikka, nenäliinoja, laastaria, särkylääkettä, saippuaa jne. (yleensä myös pikkuhousunsuoja, joka on passin tai lompakon välissä ja tipahtelee milloin mihinkin. Sille pitäisi kehittää joku parempi paikka.) Ostaa aina asian ehdottomasti ennen kuin se loppuu ja valmistautuu huolella. Miksei siis myös synnytykseen. Niinpä olen ottanut asioista selvää ja tehnyt listaa. Tiedostaen tietysti, että h-hetken kulku voi olla jotain ihan muuta kuin alunperin suunnitteli.

Sisareni väittävät että kärsin Frendien Monica syndroomasta ja yritän liikaa hallita asioita. Että suorastaan nautin siitä. Mielestäni olen päässyt todella paljon oireilustani eroon viime vuosina ja kengät voivat huoletta olla vähän vinksinvonksin lattialla...niin kauan kuin ovat eteisessä. Ja suorassa. Ja mielellään vierekkäin. Vieraatkin voivat nykyään ratustella keksiä sohvalla ilman, että emäntä kuljettaa leuan alla serviettiä. Hääkansiota en sentään kaasoilleni tehnyt, mitä nyt kolmen aanelosen mittaisen aikataulun kaikkine yksityiskohtineen ja jokaiselle henkilökohtaisen listan mistä kukin huolehtii. (nyt kun sen kirjoittaa tähän, niin ärsyttäisi minuakin!!)

Mutta siis synnytykseen liittyviä toiveita ja ajatuksia olen listannut ylös, pohtinut kivunlievitysvaihtoehtoja tai niiden käyttämättä jättämistä tai ylipäätään vaihtoehtoja ulostaa masuasukki perheeseemme jotain muuta kautta. Mies tuumasi, että entäs jos yrität oikein kovasti oksentaa. Niin tai näin, keskimmäinen meistä siskoista joka lupautui tukihenkilökseni, kauppaa nyt pestiään meistä nuorimmaiselle. Menisi sitten kuulemma vaihtarina joskus mieluummin hänen synnytykseensä. Kuvittelin, että panostani valmisteluihin arvostettaisiin. Ehkä muistiinpanoni ja kansioni olisi ollut hyödyksi myös tuleville synnyttäjille lähipiirissä...Miehelle, joka on tilanteessa mukana varmaan niin kauan kuin luontevalta tuntuu, en edes viitsi selostaa. Tässä kohtaa voi palata hänen neuvoonsa oksentaa vauva ulos.

Netissä pyöriminen ja synnytystarinoiden lukeminen on kuulemma pahinta, mitä tässä tilassa voi itselleen tehdä, mutta miten minä muuten tietäisin kaikesta mitä ei kerrota yleisesti kuten babycare tens-vekottimesta, pystysynnytyksestä tai siitä, että välilihan repeämät ovat yleensä seurausta siitä, että synnytystä kiirehditään, yleensä turhaan. Netti on neurootikon paras ystävä.