Maaninen munakoiso.

Leivinpaperi on loppu. Kokonaan. Ei mikään uutisiin päätyvä ongelma, mutta meillä se tarkoittaa jotain hälyttävää. Perheessä, jossa elmukelmua, foliota, mustaapippuria, shampoota ja vanupuikkoja hamstrataan joka kauppareissulla jemmaan, mikään ei pääse loppumaan.

Leivinpaperidilemman johdosta päädyn kahvikupin ääressä tekemään analyysia tämän hetkisestä elämästäni ja tulen siihen tulokseen, ettei sillä ole enää merkitystä. Sillä leivinpaperilla. Tai sen loppumisella. Tai sillä, että sauvasekoittimen toinen pää on hukkunut serviettien sekaan ja jäänyt sille tielleen tai sillä, että narniasta hankittu vaatekomero ei enää kykene loputtomasti nielemään tavaraa uumeniinsa vaan sylkee niitä lattialle.

Ehkä olinkin ostamassa leivinpaperia, mutta harhauduin kun babushka kahden sitruunan kanssa yritti etuilla punnitusjonossa. Tyynen rauhallisesti valtasin paikkani takaisin lyömällä mummon sitruunapussia munakoisollani. Yritin naamioida hämmennykseni venäläisen-perustympeän ilmeen taakse, mutta babushka oli vähintään yhtä yllättynyt munakoison hyökkäyksestä ja väkisinkin alkoi naurattamaan. Minua, ei mummoa. Jälkikäteen ajateltuna leivinpaperin sijaan kannattaisi keskittyä analysoimaan miksi päädyin käyttämään munakoisoa kostonvälineenä. Ja miksi löin viattomia sitruunoita. Mummohan siinä etuili.

Olen ajattelematta ehkä vähän löysännyt enkä ota paineita kellontarkoista päikkäreistä. Onpa jopa nähty päivä, jolloin poistuimme asunnosta vasta viideltä. Siitä huolimatta on nukuttu ja välillä oltu nukkumatta. Ja kaikki olemme suhteellisen onnellisia ja normaaleja. Minäkin, edellä mainitusta episodista huolimatta.

Ulkoilu on muuttunut poissaollessamme vielä astetta haasteellisemmaksi, sillä siellä missä ennen tie oli vain vaikea kulkuinen, se nyt osittain puuttuu kokonaan. Ykskaks jalkakäytävä vain katoaa ja tilalla on montuksi jyrätty musta aukko. Näiden ympärille on usein autot parkkeerattu niin tiukkaan, että eteenpäin päästäkseen on peruutettava takaisin lähtöruutuun. Ehkä näitä valopääkuskeja olisikin hyvä paukutella munakoisolla otsaan.

Meillä on peruutusvaihde menossa. Piirongin alta ei osata pois ja sekös ketuttaa. Mies ei antaisi kuvia laitella nettiin, mutta ihan pakko vähän vilauttaa. Onhan se vaan niin suloinen.

Kukkuluuruu.

Saamaton, saamattomampi, saamattomin...olemme saaneet nauttia koko kesän Suomen raikkaasta ilmasta, auringosta, portaattomasta uloskäynnistä, takapihan nurmikosta, kilometrien jäätelöaltaista ja kaikesta muusta kivastamukavasta. Olla öllötin enkä jaksanut kirjoittaa, tein sitä pääni sisällä yrittäen selkeyttää ajatuksiani. Ja selkenihän ne; tajusin etten yhtään oikeastaan enää haluaisi tulla takaisin Moskovaan. Edes kaksi viikkoa hotellissa eivät ahdistaneet. Eikä se, että viisumit tarkertuivat monen monta kertaa taas byrokratian portaisiin ja loput hoiti murphyn laki; oli vääriä nimiä, omituisia lisädokumentteja ynnämuuta...

Mutta hei, täällä olemme koko poppoo. Takataskussa viisumit kolmeksi vuodeksi jippiijihaa. Kaksi käsiparia ja Marakatti. Satakymmenen kiloa tavaraa mukana. Aamu valkeni sotkun keskellä päänsäryssä. Mies aloitti uuden duunin ja Marakatti jännitti mukana valvomalla lähes koko yön. Kahvin ja tumman suklaan voimalla olen raivannut jo eteisen lattian tyhjäksi.

Marakatti kääntyy vatsalleen, ympäriämpäri. Hänellä on kaksi hammasta alhaalla ja hiuksia hieman pään peittona. Hän juo vettä mukista ja istuu syöttötuollissa, huojuen mutta kuitenkin. Hän ottaa isäänsä poskista kiinni ja tuijottaa ihaillen silmiin, höpöttäen ihan omituisia. Saman höpötyksen hän aloitti jokaikinen kesäaamu vartin yli viisi. Uni tulee edelleen yleensä vain vaunuissa ja kestää kolmekymmentä minuuttia. Vahinkoja tosin sattuu ja joskus on vierähtänyt tuntikin. Väsyn iskiessä hän murisee kuin karhunpentu kunnes silmät painuvat kiinni.

Rappukäytävä on samassa kunnossa kuin 2,5kk sitten ja remonttireiskat ovat hävinneet tältä erää. Kadulla istui kerjäämässä sama tuttu babushka. Kaikki on siis ennallaan.