Se ON pyöreä.

Vielä eiliseen tärkeimpiä uutisia pienessä piirissäni tuntui olevan se, että paino on viime aikoina laskenut, napa alkaa olla aika tötteröllä ja kuorsaan kuin porsas. Moskovan tapahtumien jälkeen mikään edellisistä ei tunnu juuri nyt kovin tärkeältä.

Eilisen pahamielen ja ahdistuksen tilalle on alkanut hiipiä silkka vitutus. Viime vuotisesta iskusta metroihin me selvisimme pelkällä järkytyksellä ja melkein läheltä piti-tilanteella kun miehen matka yhdelle kohteena olleista metroasemista tyssäsi takki päällä television eteen. Tälläkään kertaa paikalla ei ollut ystäviä tai tuttavia. Olisi voinut olla. Siellä olisi voinut olla kuka tahansa. Minä ja Marakatti. Tai joku muu tärkeä. Ja olikin. Viattomia ihmisiä, jonkun lapsia, vanhempia, sisaruksia, puolisoita ja ystäviä.

Väkivalta ei lopu väkivallalla ja diibadaaba...siitä huolimatta jos minulla olisi valta ja mahdollisuus, kaikki joiden urahaaveena on jonkinasteinen terroristi tai itsemurhapommittaja, tulisi panna pois päiviltä. Tyyli vapaa. Tai hankkisivat vaikka bensaa ja tuikkaisivat itsensä jättibannerin kera sanomaansa julistaen tuleen. Soihtu Punaisella Torilla herättäisi varmaan huomiota ja viesti menisi perille ilman sivullisia uhreja.

Onneksi paluu Moskovaan ei ole ajankohtainen juuri nyt. Ei tarvitse ajatella. Yritän pitää näiden päivien fiilikset kepeinä, ettei masukin tarvitse puskea tietään tähän maailmaan valmiiksi maapallon kokoisia huolia hartioillaan kantaen. Maapallosta puheenollen...

Kevennykseksi kinkkinen kuva-arvoitus. Onko kyseessä siis A) haalistunut karttapallo B) Jaska Jokusen päälaki C) supistuksista halkeamaisillaan oleva raskausmaha täynnä riehuvaa Marakattia, keskellä bepanthenilla lääkitty napa, josta on lähtenyt tunto vai D)jotain ihan muuta

Ps. Kaikki itsekritiikki on kaikonnut sen jälkeen kun mies riemun- ja kauhunsekaisin tuntein seurasi mutkuilevaa vatsaa kameran räpsyessä kuin paparazilla. Kuvaa on esitelty ylpeyttä uhkuen kaikille, tutuille ja tuntemattomille. Jos bisneskumppanit eivät ole tavanneet minua niin ainakin he tietävät, että vatsani on todella pyöreä.

Pps. Pahoittelut mikäli joku traumatisoitui näkemästään. Toivon ettei jäänyt kuitenkaan pysyviä vaurioita.

Kohtalotoverit.

Tilasin yoox.comista nämä saappaat, niin ihanan sirot ja tuoksuvat, aah, uudelta nah(k)alta*. Ne oikein huutavat seurakseen polvipituista asun-moskovassa-minun-täytyy-olla tyylikäs-äiti mekkoa. Saappaathan eivät siis mene pohkeen kohdalta kiinni mikä toisaalta oli tarkoituskin sillä jalat ovat a. lihoneet ja b. turvoksissa. Silti c. ketuttaa. Haluaisin liidellä tyylikkäissä nahkasaappaissa sen sijaan, että laahustan jo muodottomilla uggeilla joista paikkasin reiän ilmastointiteipillä. Vaikka uggitkin ovat harmaat, ei äitini suostunut lähtemään kanssani edes kauppaan ellen siirrä teippiä kengän sisäpuolelle. Oli niin helppo lätkäistä se vaan siihen varpaan päälle. Helpompaa kuin ostaa alesta jotkut uudet tollokkaat.

Päiviä piristää pienet hauskat yksityiskohdat kuten väärässä paikassa karkaava pieru tai läheltä piti tilanne suihkukopissa. Suihkukopin koko verrattuna vatsan pituuteen on sitä luokkaa, että mikäli teen vääränlaisen käännöksen, osuu vatsa lasiin ja nihkeästi vinkuen ja litistyneenä se vielä mahtuu kääntymään. Kyykistyminen on hankalaa ja sen kunniaksi varmaan kierrätänkin kaikki lattian kautta. Sormissa ei tahdo pysyä mikään ja kyykistelen tuon tuostakin. Myös suihkukopissa ja eilen huomasin, että seinät olivat täynnä vaahtoisia takapuolen jälkiä. Hetken ajan hykertelin jättäväni käyntikortit esille ja seuraan, mitä sisko ja sen mies tuumaavat...

Marakatti riehuu vatsassa minkä mahtuu ja oikeasti, se näyttää pelottavalta. Nahka on jo niin ohut, että voi erottaa eri jäsenten tökkivän sitä milloin mistäkin kulmasta. Yöllä kääntyessä tuin vatsaa ja tajutsin samalla piteleväni kädessä sääriluuta tai jotain vastaavaa. Laittaisin kuvia, mutta kamera tulee vasta miehen mukana ja kännykässä ei ole tarvittavia piuhoja.

Olimme saaneet Moskovan kotiin vihdoinkin viime vuoden tammikuussa tilaamamme pöydän, tuolit ja astiat. Silloin ei tarvinnut miettiä kolmannen asukin tavaroita ja ehkä saatoin innostuneena tilata astioitakin vähän reilummin. Päädyimme myös kompromissiin ja pöydän seuraksi tilattiin kolme ruskeaa ja kolme valkoista nahkatuolia. Meillä on siellä kuulemma nyt pieni sijoitteluongelma astioiden suhteen mutta jos tavarat olisivat tulleet hei ajoissa, niin olisin itse ollut niitä siellä purkamassa. Ja valkoisia nahkatuoleja halusi nimenomaan mies.

Talon asukkaiden koiralla on pallien pakotusta kun naapurin terrierillä on juoksuaika. Kolmatta päivää vieressä tai oven takana vinkunut koira on monesti päivisin ainoaa juttuseuraa, joten huomautin ystävällisesti ettei tässä kuule muutkaan ole ihan äskettäin saaneet enkä minä silti istu ikkunan alla vinkumassa. Että tyydytään vaan kohtaloomme. Siinä sitten söimme vierekkäin jacky-makupalat ja kylmiä nakkeja, me kaksi kohtalotoveria.

* Nahkalta vai nahalta? Oikosulku.

Terapiaa purkista.

Neuvolantäti oli sitä mieltä, että nyt loppui laukkujen raahaaminen ympäri ylä-savoa ja asuminen linja-autoissa. Itse en osannut edes pelätä, että päätyisin synnyttämään bussin penkille jossain Alapitkän Esson kohdalla. Lenkkeillä saa mutta mielellään useamman kerran päivässä ja lyhyitä matkoja. Ei kai tässä vaiheessa voi edes lenkkeilystä enää puhuakaan kun vauhtia on sen verran, että välillä pitää itsekin tarkistaa liikunko ollenkaan vai olenko tarponut paikallani.

Jos tosin olisi ihan viisas niin ei näyttäytyisi näissä ulkoiluvermeissä enää valoisan aikaan ollenkaan. Takki menee kiinni, mutta pinkeä tötterö on niin pitkällä ja alhaalla, että se muodostaa eteen pienen pöydän...siihen voisi heitellä siemeniä ja ruokkia lintuja kävellessä. Äidin kevyttoppikset venyvät kainaloiden alle kuin farkut Nykäsellä ja takapuolet jäävät roikkumaan kuin persnahka dieetillä olevalla norsulla. Ugg-saappaassakin on reikä isovarpaan kohdalla. Olen ihan rispaantunut.

Ympäriltä satelee ohjeita rauhoittua ja olla vaan, mutta kun ei osaa. Omatuntoni ei salli oleskelua, tekemättömyyttä. Paikoillaan oleminen tarkoittaisi sitäkin, että sitä saattaisi vahingossa alkaa ajattelemaan. Sitten joutuisi miettimään ja kohta jännittämään. Että sitä saattaisi vaikka huomata olevansa oikeasti raskaana. Joutuvansa synnyttämään. Olemaan kohta vastuussa ihan elävästä ihmisestä. Pienestä tosin alkuun, mutta yhtälailla oikeasta. Ja sitähän voisi vaikka alkaa ikävöimään miestään tai nyyhkimään hormoonihuuruissa viimeisten viikkojen halipulaa. Tai pitää jokseenkin omituisena tätä koko tilannetta. Tai itseään!

Mielenkiintoista olisi tietää, mitä navan alapuolella on viime viikkoina tapahtunut. Sen verran sain litistettyä vatsaa kokovartalopeiliä vasten, että omituinen "tikku" paljastui  mustaksi paksuksi karvaksi. Siinä se tökötti navan alapuolella...ällöä...ja sen alla toinen. Tuplaällöä. Ihan kuin kaksi viiksikarvaa. Kasvavat vielä ällötykset ennätysvauhtia takaisin höyläyksen jälkeen. Alapää on muutenkin kuin musta-aukko...yksi suuri arvoitus (peittonaan kauhea karvoitus...nauraa täällä yksinään), joka nielee alushousuja. Jos katson alaspäin, en ole näkemäni perusteella ollenkaan varma onko alkkarit jalassa vai ei. Ellei kyseessä ole malli joka vedetään rintojen alle. Varpaankynsissä viuhahtaa aina häivähdys punaista, ne sain vielä huideltua lakkaan niveliä myöten vähän kuin Picasso konsanaan.

Eilen päätin, että joku päivä tässä aloitan lukemaan kirjaa ja saatampa ottaa päikkäritkin. Kuuntelen musiikkia ja rentoudun. Tänään ei ollut vielä se päivä, sen sijaan pesin, silittelin ja tein pinoja kaappeihin sekä vaapuin kauppaan muutaman kilometrin päähän. Aikaa kului 45 minuuttia. Mies luuli, että edestakaiseen matkaan...ehei, yhteensuuntaan. Mutta eikai se ole mikään ihme kun pelkkä kääntyminen yöllä vie varmaan vartin. Näky on yhtä ketterä kuin yrittäisi kääntää Silja Linea Kallaveden satamassa.

Muutenhan olo on mitä mainioin ja glamuuriakin elämään tuo, jos ei muu, niin ainakin kaikenmaailman rasvapurkit ja purnukat joiden kanssa läträäminen on aina yhtä kivaa. Varsinkin nyt kun on tuota lääniä vähän enemmän mitä kuoria ja rasvailla. Rentouttavaa ja rauhoittavaa rasvaa turvonneille jaloille, verenpurkaumia ehkäisevää säärille, kosteuttavaa polvista peppuun ja käsivarsiin, raskausarvilta ehkä säästävää vatsaan, alaselkään ja rintoihin, decolteehen jotain superkosteuttavaa ja kaulalle tehoseerumia. Silmienympärille jotain pikkutuubista ja kasvoille happi-sos-elvytys-tekohengitysvoide jonka päälle kosteusvoide. Käsille rasvaa ja kynsille öljyä. Ja jos haluaa niin voi ihan ensin lätkäistä naamaan jonkun naamioista; virkistävän, kosteuttavan, puhdistavan tai sokerinhimossa suklaisen. Vaikkei se maistukaan suklaalta.

Ja kyllä, seurasin keskustelua jonkun tohtorineron tutkimuksesta, jonka mukaan raskaana olevien ei kannattaisi koskea kosmetiikkaan. Mitähän tohtori itse tekisi tilassa, jossa nenä leviää turvotuksesta pitkin naamaa, silmäpussit hipovat hartioita, vatsaa koristelee arpien kavalkaadi ja valokynän tai kosteusvoiteen sijaan käsketään ajattelemaan positiivisesti ja haukkaamaan porkkanaa. Järki käteen. Vaikkei se minulla ehkä aina olekaan.

Tyttö sä olet meritähti.

On aina mielenkiintoista lukea tai kuulla venäläisten mielipiteitä siitä, mikä Suomeen aina tammikuussa saa junalasteittain ryntäämään. Nyt, Venäjällä itse asuvana allekirjoitan lähes kaiken; puhdas luonto, edullisemmat hinnat, rauhallisuus ja ystävällinen palvelu, pelkkä olemisen helppous...se kaikki tuntuu Moskovan jälkeen luksukselta. Ikäviltäkään kommenteilta itänaapurit eivät varmaan välty, mutta se nyt kuuluu joskus pakettiin matkusti sitä mihin tahansa. Tai kuka tahansa. Ihan ihka ensimmäisellä venäjän matkalla minua luultiin ilotytöksi.

Siitäkin huolimatta, että olen 162cm pitkä (kahdella sentillä ON merkitystä) ja jotenkin minulla on muistikuva, että edes tuolloin, kymmenen vuotta sitten, en harrastanut sinistä luomiväriä, verkkosukkahousuja tai muutakaan kyseiseen ammattiin liittyviä stereotypioita. Ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka Pietarissa pääsiäisenä, kuppainen hotelli Nevski prospektin päässä ja olemme palaamassa yökerhosta. Romanttisesti ruusu kainalossa ja sampanskajalla hankittu kikatushuppeli. Valtava saapas ilmestyy hissinoven väliin ja setä vinkkaa Hapankaalin syrjempään. Selittää, että periaatteessa huoria ei hotelliin saa tuoda, mutta kyllähän sitä sopimukseen päästään jos tinka on...ja hinksuttaa sormiaan omituisesti yhteen. Hetken jutustelun jälkeen setä lähtee tiirailemaan passeja respaan ja tämä vähemmän iloinen tyttö saa jatkaa miehensä kainalossa matkaa hissin peiliin vilkuillen...sittenkin liian lyhyt hame?

Ärsytti pitkään, että olin tahtomattani joutunut urpon vartijan yleistyksen kohteeksi, mutta sitähän se elämä on...venäläiset naiset ovat ******, ruotsalaiset miehet ******, suomalainen mies on ***** ja kaikki anopit ******* (tässä voi ehkä olla joku perä...) Seuraavana aamuna menen hotellin manikyyriin, lähes tasaraha taskunpohjalla sillä hinta komeilee isolla ikkunassa. Tunnin viilailun ja puunailun päätteeksi hinta onkin lähes tupla. Turisteille eri hinta vaikkei sitä missään ilmoiteta. Nolona palaan huoneeseen hakemaan lisää rahaa. Siitä hetkestä päätän, etten ehkä pidä maan tavoista kovinkaan paljon. Eipä käynyt mielessäkään, että vuosia myöhemmin tulen asumaan siellä. Enkä edelleenkään pidä läheskään kaikista maan tavoista ja kiemuroista.

Ehkä tässä jutussa piti olla joku juju, mutta kadotin sen tuossa matkanvarrella. Itseasiassa en edes muista miksi tuo välikohtaus tai matka ylipäätään muistui nyt mieleen tai että oliko minun edes tarkoitus kirjoittaa siitä.Toisaalta, monta muutakin asiaa hukka on viime aikoina vienyt. Unettomuus vain ruokkii lahoa päätä ja silmien alla olevien pussien edessä valokynäkin nöyrtyy ja myöntää tappionsa.

Miksi unet katoavat juuri nyt kun pitäisi nukkua. Ja vielä kun saisi nukkua. Kaikenlisäksi selkä vihoittelee joulupäivän kaatumisesta eikä ihme. Tömähdin vauhdilla selälleen mäkeen kuin tyyristyllerö ja hetki piti haukkoa henkeä kun keuhkot tyhjeni. Sätkin maassa kuin kilpikonna ja kaikki kolme mukana ollutta aikuista kiskoivat minua ylös. Kaiken lisäksi edellä kävellyt siskoni myönsi juosseensa ensin alta pois kun tajusi, että nyt se kaatuu!!! Ja toinen totesi että kävelen kuin meritähti. Jos ne kävelisivät.


Ps. Onko kenelläkään tietoa/kokemusta Tens-nimisestä laitteesta, jota voi käyttää synnytyksessä kivunlievityksenä? Se antaa jotain sähköimpulsseja ja lievittää supistuksia tai jotain sinne päin?