Viime viikolla vaivana oli pitkästä aikaa ikävä ja tylsä jumputus jossakin niskan ja pään välimaastossa. Koska migreenilääkkeiden kyllästämä elimistö lähinnä nauraa panadolille, menin nukkumaan jäinen geelipussi niskan alla. Aivot turruttava kylmyys kun auttaa torkahtelemaan edes hetkellisesti.
Vinkkinä kaikille vastaavasta vaivasta kärsiville, ettei kannata päänsärky-unitokkurassa vaihtaa sulanutta pussia pakkasesta ihan mihin sattuu. Aamulla voi herätä avattu, sulanut karhunvatukkapussi sisältöineen tyynyllä, korvassa, hiuksissa, joka puolella. Sotku on kuin kauhuleffasta ja lakanoihin jää väkisinkin todistusaineistoa.
Viikonloppuna oli vuorossa Romeo&Julia teatterin ja musikaalin välimuotona, nykyaikaistettuna versiona. Salissa oli pienehkö lava keskellä ja penkkirivit ympäröivät sitä joka suunnalta, sinällään ihan kiva ja lämmin tunnelma. Mikäli juoni ei olisi ollut tuttu, olisin ollut kuitenkin ehkä vielä hiukan enemmän pihalla. Sanailu venäjäksi ei auennut enkä oikein ymmärtänyt mitä esimerkiksi lavalle jatkuvasti viskellyillä kivillä yritettiin viestittää. Lopussa luulin, että tässä versiossa Romeo kivitetään kuoliaaksi. Kaiken lisäksi esiintyjä polttivat oikeasti lavalla, mikä ärsytti ihan helvetisti. Olisivat sitten juoneet sitä viiniäkin oikeasti eivätkä täyttäneet lasejakin kivillä.
Puolentoista tunnin aikana yleisöä alkoi valumaan salista kesken esityksen ja pienessä tilassa lavan edestä korkkarit kopisten poistuneet katsoja saivat ärsyyntymään yhden jos toisenkin. Arvelin, ettei niin mahdotonta ole varmaan odottaa näytelmän loppua vaikka se aikamoista soopaa olikin...mutta sehän ei siis vielä loppunutkaan vaan puolentoista tunnin jälkeen tuli vasta tauko. Väliajan jälkeen istuminen oli pelkkää kidutusta. Koko näytelmä oli pelkkää kidutusta. Se kesti ja kesti ja kolmen tunnin kohdalla tuntui, että revin hiukset päästä. Tyypit puhuivat välillä englantia epämääräisesti ääntäen ja kuulosti ihan kuin he olisivat huudelleet toisilleen: "haluatteko oravan, haluatteko oravan?"
Kolme ja puoli tuntia. Viimeiset parikymmentä minuuttia nauroin orava-jutulle hervottomasti ja mietin taktiikkaa päästä viidennestä kerroksesta mahdollisimman nopeasti karkuun. Moni muukin varmaan kävi läpi pakoreittejä ja varauloskäyntejä encoren pelossa. Kulttuuripläjäys aiheutti ahdistusta vielä pitkään ja ajattelin, että ehkä teen ihmisille palveluksen jos menen ennen seuraavan näytöksen alkua teatterin ovelle ja huudan, että paetkaa nyt ja äkkiä!
Vuosisadan rakkaustarinasta saatiin aikaan yllättävän tehokas kidutusväline.
Viikonloppuna oli tarkoitus kulttuurin lisäksi nauttia myös kodinhengettären tekemää pitsaa. Stockalta löytynyt ameriikan ihme eli valmis sekoitus pohjaa varten johon lisätään kuumaa vettä vaan...helppoa ja nopeaa. Ensinnäkin mikä hel***** mitta on cup? Meillä ainakin on kaapissa vaikka minkä kokoista kuppia ja kuitenkin sitten pussin kyljessä on kuva kannusta. Wikipedia tietää kertoa, että kyse on amerikkalaisten kotirouvien yleisesti käyttämä mitta, joka vastaa noin kuuttatoista ruokalusikkaa. Liritän jauhojen sekaan vettä lusikalla enkä totisesti näytä miltään röyhelöessukotirouvalta joka taikoo pulleat muffinit hymyssä suin.
Taikina on kuin hubbabubbaa ja tarttuu leivinpaperiin joka tarttuu käsiin. Yritän kaapia taikinaa takaisin kulhoon sillä seurauksella, että siellä on hitunen taikinaa ja loput leivinpaperia. Roskiin. Uudestaan. Enemmän vettä. Enemmän jauhoja. Sama per***** purukumi tarttuu käsiin ja joka paikkaan enkä saa sitä irti. Lopulta liiskaan sen jämät pellille lusikalla ja peittelen täytteillä. Tähän kaikkeen sekä keittiön siivoamiseen meni koko ilta. Mies ymmärsi olla lähes kommentoimatta. Pitsa maistui märiltä jauhoilta. Se riekale siis, mikä irtosi pelliltä.
Teen taikinan seuraavan kerran suosiolla itse, siihen meni viimeksi puolet vähemmän aikaa kuin tuohon muka-helpon seoksen kanssa tappeluun. Sitäpaitsi leipojan sieluni sai vakavan kolhun. Tästäkin.
Miten tähän muuten liitetään kuvia? Siis ei valokuvia omista tiedostoista vaan jotain muuta? Siirtyykö valitulta nettisivulta kaikki kuvat vai voiko sieltä valita yhden ja miksei vaan voi kopioida ja liittää? En osaa tätäkään.
maanantai 20. syyskuuta 2010
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Tohtori suoraan hanurista.
Erinäisistä syistä johtuen jouduin käymään kontrolliultrassa täällä Moskovassa. Ranskalainen pimperoguru oli tuttu jo viime vuodelta, joten en osannut ollenkaan odottaa, että setä on tällä kertaa suorastaan vittumainen. Ehkä vuosikymmenet tuheroiden tuijottelua tulee jo uniinkin, mutta ei todellakaan ole minun ongelmani jos on ylibuukattu, hoitsut huolimattomia eikä asiakaskaan satu olemaan mikään vakkari vaan kehtaa ilmestyä vastaanotolle ensimmäistä kertaa lähes raskauden puolivälissä. Siis raskauden seuranta Suomessa?? Voi apua. Hyvä ettei tohtori painellut jo käytävällä unohtaen minut istumaan katon rajaan hinatulle tuolille kaapu harteilla ja perse paljaana. Ja siitä että kettumainen pappa sorkkii alapäätäsi sai vielä maksaa ihan suolaisen hinnan. Jäi pahamieli ja teksi mieli tehdä tuherotohtorista valitus.
Tässä parin päivän ajan olemme ystävättäreni kanssa tehneet tiliä siitä, miten raskaana oleminen eroaa Suomessa ja Venäjällä. Täällä kun vauvamaha tuntuu jotenkin sulattavan ne kaikkein kovanaamaisimmatkin babushkat eikä kukaan vahingossakaan tönäise oli tungos millainen tahansa. Mummot hymyilevät suu leveänä ja kuten lihatiskin tuttu myyjä, ei siitä hymystä ja nyökyttelystä meinannut tulla loppua. Kaikki vähintäänkin katsovat vatsaa ja ääripäät kuten eräs nuorehko vastaantullut mies, kurottavat kätensä koskettaakseen sitä ja kysyvät ohimennen onko tulokas tyttö vai poika. Suomessa miestä olisi varmaan huitaissut käsilaukulla ja voinut syyttää vähintään häirinnästä, mutta täällä...
...tuntuu, että niitä lapsia nyt vaan täytyy hankkia ja kun siihen siunattuun tilaan viimein on päästy, niin kaikista se on yhtä mukavaa. Tähän saakka olen saanut selitellä vieraillekin ihmisille miksi olemme olleet lapsettomia ja kuulla kehoituksia milloin mistäkin, että kyllähän niitä lapsia pitää tehdä. Miksi kysyn minä? Tietysti tässä vaiheessa kysymys on kohdallani vähän arveluttava, mutta noin yleismaailmallisesti minusta hyvinkin järkevä kysymys. Mikä kenenkin motiivi on, mutta ei niitä kuulkaa täydy tehdä. Varsinkin kulttuurissa jossa sen perinteisen perinteen mukaan isoisoäidit ja isoäidit suureksi osaksi hoitavat ja kasvattavat lapsenlapsiaan, niin en ymmärrä tätä alkuunkaan. Kun muutin Moskovaan, eräs kuntosalin työntekijä aloitti keskustelun kanssani kysymällä, että montako lasta teillä on. Vastaukseen ei yhtään hän vastasi kysymällä että miksi, kyllähän lapsia pitää olla. Missä niin sanotaan.
Ja kyllä, tulokas on meille todellakin tervetullut vaikken ole tuntenut pakottavaa tarvetta sellaista hankkiakaan. Tuskin sitä poiskaan vaihtaisin ja kyllä, metrossa nämä hymyilevät mummotkin ovat ihan ihania kun aina löytyy pakottaville jaloille istumapaikka. Olenkin päättänyt kääryleen tulon jälkeen tunkea tyynyn paidan alle. Tai jos huonosti käy niin tyynylle ei ole tarvetta vatsanahkojen jäädessä roikkumaan housun kauluksen päälle...
Suomessa mahan kanssa sai vyöryä ihan vapaasti eikä herrasmiehet tungeksineet pitämään kaupan ovia auki. (Eikä muuten naisetkaan, täällä jopa teinitytöt antavat metrossa paikkansa mikä on minusta todella ihailtavaa)Toisaalta ei ollut pelkoa, että joku vastaantulija tarttuu vatsaan kiinni hyväksyvästi nyökytellen. Se taas on tullut selväksi, että jos suomalaisia puolituttuja, tuttuja tai lähes ketä vaan on uskominen niin vauvan myötä elämä on sitten siinä. Sitten kun vauva tulee niin ette muuten matkusta mihinkään. Tai jos joskus ehkä matkustattekin niin ette ainakaan kauas ettekä ainakaan kovin usein ja onhan se hei kuulkaa ihan erilaista. Sitten kun vauva tulee niin ette muuten enää nukukaan. Tai et sinä ainakaan. Valvot niin kauan, että järki lähtee. Ja kun se lähtee, niin lähtee mieskin. Ellei ole jo lähtenyt kun seksielämä on enää muisto vaan ja sinulle jää ne raskauskilot siihen perseen ympärille. Koska sitten kun se vauva tulee, niin salillehan sitä ei enää pääse. Toisaalta ravintolassahan sitä ei sitten tule enää käytyä, miten se muka olisi edes mahdollista. Mutta kun ei sitä kerkeä meikatakaan saati hiuksia laittaa niin mihinkäs sitä.
Kertokaa minulle riidankylväjälle, että miksi pelotella noviisia joka muutenkin on ja siis ihan tosissaan huolissaan siitä, että milloin korkkarit seuraavan kerran mahtuvat jalkaan tai säästääkö kasvisöljy välilihaan hierottuna repeämiltä? Onhan sanomattakin selvää, että elämä muuttuu ja paita haisee varmasti välillä Diorin sijaan tissimaidolta kun perheeseen tulee uusi jäsen joka ei kunnioita, ainakaan alkuun, vanhempiensa pinttyneitä ja itsekkääksikin mainittuja tapoja.
Mutta että ihan noin ankeaa. Apua, onko se vai kuvittelinko turhan aikaisin, että selviäisin tästä suhteellisen omana itsenäni, parisuhdekin säilyisi emmekä päätyisi mihinkään epämääräisiin tilastoihin? Kertokaa ihmeessä mikä teidät piti/pitää kasassa silloin kun se järki uhkaa lipua viemäriin ja sana "uni" pitää tarkistaa sanakirjasta!!
Tässä parin päivän ajan olemme ystävättäreni kanssa tehneet tiliä siitä, miten raskaana oleminen eroaa Suomessa ja Venäjällä. Täällä kun vauvamaha tuntuu jotenkin sulattavan ne kaikkein kovanaamaisimmatkin babushkat eikä kukaan vahingossakaan tönäise oli tungos millainen tahansa. Mummot hymyilevät suu leveänä ja kuten lihatiskin tuttu myyjä, ei siitä hymystä ja nyökyttelystä meinannut tulla loppua. Kaikki vähintäänkin katsovat vatsaa ja ääripäät kuten eräs nuorehko vastaantullut mies, kurottavat kätensä koskettaakseen sitä ja kysyvät ohimennen onko tulokas tyttö vai poika. Suomessa miestä olisi varmaan huitaissut käsilaukulla ja voinut syyttää vähintään häirinnästä, mutta täällä...
...tuntuu, että niitä lapsia nyt vaan täytyy hankkia ja kun siihen siunattuun tilaan viimein on päästy, niin kaikista se on yhtä mukavaa. Tähän saakka olen saanut selitellä vieraillekin ihmisille miksi olemme olleet lapsettomia ja kuulla kehoituksia milloin mistäkin, että kyllähän niitä lapsia pitää tehdä. Miksi kysyn minä? Tietysti tässä vaiheessa kysymys on kohdallani vähän arveluttava, mutta noin yleismaailmallisesti minusta hyvinkin järkevä kysymys. Mikä kenenkin motiivi on, mutta ei niitä kuulkaa täydy tehdä. Varsinkin kulttuurissa jossa sen perinteisen perinteen mukaan isoisoäidit ja isoäidit suureksi osaksi hoitavat ja kasvattavat lapsenlapsiaan, niin en ymmärrä tätä alkuunkaan. Kun muutin Moskovaan, eräs kuntosalin työntekijä aloitti keskustelun kanssani kysymällä, että montako lasta teillä on. Vastaukseen ei yhtään hän vastasi kysymällä että miksi, kyllähän lapsia pitää olla. Missä niin sanotaan.
Ja kyllä, tulokas on meille todellakin tervetullut vaikken ole tuntenut pakottavaa tarvetta sellaista hankkiakaan. Tuskin sitä poiskaan vaihtaisin ja kyllä, metrossa nämä hymyilevät mummotkin ovat ihan ihania kun aina löytyy pakottaville jaloille istumapaikka. Olenkin päättänyt kääryleen tulon jälkeen tunkea tyynyn paidan alle. Tai jos huonosti käy niin tyynylle ei ole tarvetta vatsanahkojen jäädessä roikkumaan housun kauluksen päälle...
Suomessa mahan kanssa sai vyöryä ihan vapaasti eikä herrasmiehet tungeksineet pitämään kaupan ovia auki. (Eikä muuten naisetkaan, täällä jopa teinitytöt antavat metrossa paikkansa mikä on minusta todella ihailtavaa)Toisaalta ei ollut pelkoa, että joku vastaantulija tarttuu vatsaan kiinni hyväksyvästi nyökytellen. Se taas on tullut selväksi, että jos suomalaisia puolituttuja, tuttuja tai lähes ketä vaan on uskominen niin vauvan myötä elämä on sitten siinä. Sitten kun vauva tulee niin ette muuten matkusta mihinkään. Tai jos joskus ehkä matkustattekin niin ette ainakaan kauas ettekä ainakaan kovin usein ja onhan se hei kuulkaa ihan erilaista. Sitten kun vauva tulee niin ette muuten enää nukukaan. Tai et sinä ainakaan. Valvot niin kauan, että järki lähtee. Ja kun se lähtee, niin lähtee mieskin. Ellei ole jo lähtenyt kun seksielämä on enää muisto vaan ja sinulle jää ne raskauskilot siihen perseen ympärille. Koska sitten kun se vauva tulee, niin salillehan sitä ei enää pääse. Toisaalta ravintolassahan sitä ei sitten tule enää käytyä, miten se muka olisi edes mahdollista. Mutta kun ei sitä kerkeä meikatakaan saati hiuksia laittaa niin mihinkäs sitä.
Kertokaa minulle riidankylväjälle, että miksi pelotella noviisia joka muutenkin on ja siis ihan tosissaan huolissaan siitä, että milloin korkkarit seuraavan kerran mahtuvat jalkaan tai säästääkö kasvisöljy välilihaan hierottuna repeämiltä? Onhan sanomattakin selvää, että elämä muuttuu ja paita haisee varmasti välillä Diorin sijaan tissimaidolta kun perheeseen tulee uusi jäsen joka ei kunnioita, ainakaan alkuun, vanhempiensa pinttyneitä ja itsekkääksikin mainittuja tapoja.
Mutta että ihan noin ankeaa. Apua, onko se vai kuvittelinko turhan aikaisin, että selviäisin tästä suhteellisen omana itsenäni, parisuhdekin säilyisi emmekä päätyisi mihinkään epämääräisiin tilastoihin? Kertokaa ihmeessä mikä teidät piti/pitää kasassa silloin kun se järki uhkaa lipua viemäriin ja sana "uni" pitää tarkistaa sanakirjasta!!
maanantai 13. syyskuuta 2010
Riidankylväjä
Selkeästi havaittavien, ulkoisten muutosten lisäksi olen joutunut toteamaan, ettei henkinen tasapainoni ole enää sitä luokkaa kuin ajalla ennen neljää raskaustestiä. Koskaan se ei ole kovin vakaalla pohjalla ollutkaan, mutta nyt sen voisi luokitella ehkä jokseenkin nyrjähtäneeksi.
Miestä hämmästyttää eniten kykyni liikuttua täysin mielivaltaisesti ja ennalta arvaamatta. Shangri la-hotelliketjun mainos talviseen yöhön eksyneestä pojasta ei näköjään onneksi enää pyöri televisiossa. Itse nautin eniten marttyyriliikutuksesta, jonka yleensä laukaisee epäreilu tai muuten anteeksiantamaton käytös Hapankaalin puolelta. Alahuuli alkaa väpättämään dramaattisesti ja suuret kyyneleet vierivät poskille ja tipahtelevat leuan päästä lattialle kastellen sukatkin. Tukahdutettu nyyhkäisy viiltää miehen syyllisyydentuntoa ja hämmästellen tilanteen saamaa käännettä, hän tulee halaamaan ja joskus jopa pyytää anteeksi tietämättään oikeastaan mitä. Hellä ja sympaattinen ele hivelee kaltoinkohdeltua ja itku yleensä hetkeksi yltyy tässä vaiheessa.
Sama ilmiö on tapahtunut myös lastentarvikeliikkeen sovituskopissa, kun talvitakkiongelman kanssa painineelle pallomahalle tuli tekstiviesti äidiltä, joka kehotti hemmottelemaan uuden takin lisäksi vielä lämpimällä kaulaliinalla ja pipollakin, äidin laskuun. Onneksi alan liikkeessä on varmaan nähty monenlaista, sillä sovituskopissa toppatakkiin ahtautunut niiskuttava tuleva äiti olisi voitu muualla kyseenalaistaa kyvyistään tulevassa roolissaan. Ystävällisyys herkistymisen huipulla on todettu kyynelkanaville erittäin tuhoisaksi.
Häveliäisyys vähenee sitä mukaan kun suorasukaisuus kasvaa. Kun kusella joutuu ravaamaan yötä päivää vartin välein, on oppinut röyhkesti vain marssimaan lähimpään vessaan, oli se sitten missä tahansa; lenkkipolun varrella tai hienossa ravintolassa. Vatsan turvin voisin todennäköisesti lirauttaa vaikka kadulle ja miliisikin vain tulisi taputtelemaan vatsaa.
Itse oudoksun eniten sisäistä tarvettani kiistellä jonkun kanssa koko ajan. Leikittelen mielikuvilla, joissa vänkään jo lapsia tehneille tuttavilleni vastaan heidän viljellessä, kyllä joskus tarpeeseenkin tulevia, vinkkejä ja neuvoja tulevan käärön varalle. Etkö sinä tee soseita itse? Eikö teillä viikon ikäistä kääröä kiikuteta jo kielitunneille tai venäläiseen balettiin? Mihin yliopistoon te meinaatte muksunne ilmoittaa, alkaa olla kiire jo? Juu, en tee. Meillä syödään pakastepitsaa ja valmiita soseita. Ei, meillä harrastaa vain äiti jottei nuppi kärähdä. Lapsi tuskin traumatisoituu ellei pääse ensimmäisen kuukauden aikana lukemaan Tolstoita kirjallisuuspiirissä. Ja kyllä, emäntäkoulua olemme kovasti miettineet. Siis olipa kääryle tyttö tai poika. (Millään tavalla emäntäkoulua aliarvioimatta)
Ja kuitenkin suunnittelen kovasti surauttavani vauvalle soseet terveellisesti sauvasekoittimella...
On myös näytelmä, jossa otan yhteen anopin kanssa venäläisistä perinteistä ja kääryleen tulevasta uskonnosta. Tai sen puuttumisesta. Loukkaannun pääni sisällä myös Hapankaalille, joka myöhästyy synnytyksestä ja alan pitämään vuoden mykkäkoulua. Kommunikoin vain tunkemalla kakkaisen kääryleen aina hänen syliinsä. Hyvä, etten ole jo ääneen huutanut, että kiitos vaan, missasit sitten ensimmäisen ja todennäköisesti viimeisen lapsesi syntymän.
Mielikuvatappeleminen täysin keksityistä asioista etukäteen täysin viattomien ihmisten kanssa on ehkä piirre jota ymmärrän itsessäni vähiten. Onko sisälläni hautunut kaikki vuodet agressiivinen riitapukari, joka nyt hormoonien saattelemana nousee pintaan vai nautinko vain jotenkin kierosti kinastelusta tiettyjen ihmisten kanssa. Huolestunut olen joka tapauksessa, en usko että tämä piirre on ainakaan plussaa tiellä kohti äitiyttä.
Mielikuvitusriitelyn sijaan olisi tietysti paljon rakentavampaa harjoittaa mielikuvia tulevasta, hengitellä syvään ja yrittää tavoitella tuota paljon puhuttua seesteistä raskausaikaa ja pitkää pinnaa vielä kun kerkeää, mutta ehkä olen vain jotenkin lost cause. Toivon kovasti, ettei vauva synny äitinsä vuoksi nyrkit pystyssä valmiina haastamaan vanhempansa joka asiassa. Mehän tilasimme kovin kiltin ja rauhallisen vauvan.
Miestä hämmästyttää eniten kykyni liikuttua täysin mielivaltaisesti ja ennalta arvaamatta. Shangri la-hotelliketjun mainos talviseen yöhön eksyneestä pojasta ei näköjään onneksi enää pyöri televisiossa. Itse nautin eniten marttyyriliikutuksesta, jonka yleensä laukaisee epäreilu tai muuten anteeksiantamaton käytös Hapankaalin puolelta. Alahuuli alkaa väpättämään dramaattisesti ja suuret kyyneleet vierivät poskille ja tipahtelevat leuan päästä lattialle kastellen sukatkin. Tukahdutettu nyyhkäisy viiltää miehen syyllisyydentuntoa ja hämmästellen tilanteen saamaa käännettä, hän tulee halaamaan ja joskus jopa pyytää anteeksi tietämättään oikeastaan mitä. Hellä ja sympaattinen ele hivelee kaltoinkohdeltua ja itku yleensä hetkeksi yltyy tässä vaiheessa.
Sama ilmiö on tapahtunut myös lastentarvikeliikkeen sovituskopissa, kun talvitakkiongelman kanssa painineelle pallomahalle tuli tekstiviesti äidiltä, joka kehotti hemmottelemaan uuden takin lisäksi vielä lämpimällä kaulaliinalla ja pipollakin, äidin laskuun. Onneksi alan liikkeessä on varmaan nähty monenlaista, sillä sovituskopissa toppatakkiin ahtautunut niiskuttava tuleva äiti olisi voitu muualla kyseenalaistaa kyvyistään tulevassa roolissaan. Ystävällisyys herkistymisen huipulla on todettu kyynelkanaville erittäin tuhoisaksi.
Häveliäisyys vähenee sitä mukaan kun suorasukaisuus kasvaa. Kun kusella joutuu ravaamaan yötä päivää vartin välein, on oppinut röyhkesti vain marssimaan lähimpään vessaan, oli se sitten missä tahansa; lenkkipolun varrella tai hienossa ravintolassa. Vatsan turvin voisin todennäköisesti lirauttaa vaikka kadulle ja miliisikin vain tulisi taputtelemaan vatsaa.
Itse oudoksun eniten sisäistä tarvettani kiistellä jonkun kanssa koko ajan. Leikittelen mielikuvilla, joissa vänkään jo lapsia tehneille tuttavilleni vastaan heidän viljellessä, kyllä joskus tarpeeseenkin tulevia, vinkkejä ja neuvoja tulevan käärön varalle. Etkö sinä tee soseita itse? Eikö teillä viikon ikäistä kääröä kiikuteta jo kielitunneille tai venäläiseen balettiin? Mihin yliopistoon te meinaatte muksunne ilmoittaa, alkaa olla kiire jo? Juu, en tee. Meillä syödään pakastepitsaa ja valmiita soseita. Ei, meillä harrastaa vain äiti jottei nuppi kärähdä. Lapsi tuskin traumatisoituu ellei pääse ensimmäisen kuukauden aikana lukemaan Tolstoita kirjallisuuspiirissä. Ja kyllä, emäntäkoulua olemme kovasti miettineet. Siis olipa kääryle tyttö tai poika. (Millään tavalla emäntäkoulua aliarvioimatta)
Ja kuitenkin suunnittelen kovasti surauttavani vauvalle soseet terveellisesti sauvasekoittimella...
On myös näytelmä, jossa otan yhteen anopin kanssa venäläisistä perinteistä ja kääryleen tulevasta uskonnosta. Tai sen puuttumisesta. Loukkaannun pääni sisällä myös Hapankaalille, joka myöhästyy synnytyksestä ja alan pitämään vuoden mykkäkoulua. Kommunikoin vain tunkemalla kakkaisen kääryleen aina hänen syliinsä. Hyvä, etten ole jo ääneen huutanut, että kiitos vaan, missasit sitten ensimmäisen ja todennäköisesti viimeisen lapsesi syntymän.
Mielikuvatappeleminen täysin keksityistä asioista etukäteen täysin viattomien ihmisten kanssa on ehkä piirre jota ymmärrän itsessäni vähiten. Onko sisälläni hautunut kaikki vuodet agressiivinen riitapukari, joka nyt hormoonien saattelemana nousee pintaan vai nautinko vain jotenkin kierosti kinastelusta tiettyjen ihmisten kanssa. Huolestunut olen joka tapauksessa, en usko että tämä piirre on ainakaan plussaa tiellä kohti äitiyttä.
Mielikuvitusriitelyn sijaan olisi tietysti paljon rakentavampaa harjoittaa mielikuvia tulevasta, hengitellä syvään ja yrittää tavoitella tuota paljon puhuttua seesteistä raskausaikaa ja pitkää pinnaa vielä kun kerkeää, mutta ehkä olen vain jotenkin lost cause. Toivon kovasti, ettei vauva synny äitinsä vuoksi nyrkit pystyssä valmiina haastamaan vanhempansa joka asiassa. Mehän tilasimme kovin kiltin ja rauhallisen vauvan.
lauantai 11. syyskuuta 2010
Herne nenässä ja hengari suussa.
Jos aika käy pitkäksi, voi leikkiä asuntonsa komeroilla ja laatikostoilla eräänlaista rubikin kuutiota (tässä tapauksessa tarkoitus oli saada yksi hylly jäämään tyhjäksi) siirtelemällä tavarat kohteesta A kohteeseen B ja täyttää kohde A tavaroilla kohteesta C ja tunkea kohteeseen C karsitut tavarat kohteesta Ö ja unohtaa mitä mihinkin oli tarkoitus saada, saamatta mahtumaan loppujen lopuksi mitään yhtään mihinkään. Eikä sitä tyhjää hyllyäkään tietenkään järjestynyt. Toimii ainakin ajankulumisen ja turhautumisen kannalta.
Kun tämä suunnitelma ei toimi, voi tarttua uuteen kameraan ja alkaa vihdoin siirtämään kuvia koneelle. Yksinkertaista. Piuhat kiinni ja ohjelma hoitaa loput. Joten missä vaiheessa kuusisataa kuvaa muuttui kahdeksituhanneksi? Kuvat ovat koneella joka ainoassa koko muodossa, ihme kansioissa ja koko ohjelmakin on ihan hanurista. Tarvitsen aikalisän ja lisäopetusta.
Mikäli haluaa vielä lisätä henkilökohtaista ahdistustaan, voi jostakin ihmeellisestä syystä hetken kuvitella, että mahtuukin löytöretkillään komeroista löytämiinsä löysiin ja joskus-isoihin vaatteisiin, jotta voisi laittaa illalliselle jotain vähän ihkumpaa päälle, vain huomatakseen, että teltan kokoinen hame ei nouse reisistä ylös ja hehtaarihousujen vetoketju jää kymmenen senttiä auki. Tämän jälkeen voi kiskoa jalkaansa mamma mallia olevat nylonit, jotka rehellisesti sanottuna ovat epämiellyttävimmät vaatekappaleeni ikinä. Sukkahousut jotka jäävät väkisinkin haarasta puolitiehen hinksuttamaan ovat jo kirous sinänsä, mutta jos vyötärö ylettää rintojen alapuolelle ja vatsaa peittää nakin paksuinen tukisauma joka hankaa pinkeää napaa, niin alkaa itkettämään.
Eikä itku lopu, jos menee kuntosalille miehensä kanssa ja huomaa kävelevänsä juoksumatolla vieressään Eva Mendes. Miestä tosin hymyilytti typerästi kuin olisi hengarin niellyt. Ja kohta taitaa nielläkin.
Kun tämä suunnitelma ei toimi, voi tarttua uuteen kameraan ja alkaa vihdoin siirtämään kuvia koneelle. Yksinkertaista. Piuhat kiinni ja ohjelma hoitaa loput. Joten missä vaiheessa kuusisataa kuvaa muuttui kahdeksituhanneksi? Kuvat ovat koneella joka ainoassa koko muodossa, ihme kansioissa ja koko ohjelmakin on ihan hanurista. Tarvitsen aikalisän ja lisäopetusta.
Mikäli haluaa vielä lisätä henkilökohtaista ahdistustaan, voi jostakin ihmeellisestä syystä hetken kuvitella, että mahtuukin löytöretkillään komeroista löytämiinsä löysiin ja joskus-isoihin vaatteisiin, jotta voisi laittaa illalliselle jotain vähän ihkumpaa päälle, vain huomatakseen, että teltan kokoinen hame ei nouse reisistä ylös ja hehtaarihousujen vetoketju jää kymmenen senttiä auki. Tämän jälkeen voi kiskoa jalkaansa mamma mallia olevat nylonit, jotka rehellisesti sanottuna ovat epämiellyttävimmät vaatekappaleeni ikinä. Sukkahousut jotka jäävät väkisinkin haarasta puolitiehen hinksuttamaan ovat jo kirous sinänsä, mutta jos vyötärö ylettää rintojen alapuolelle ja vatsaa peittää nakin paksuinen tukisauma joka hankaa pinkeää napaa, niin alkaa itkettämään.
Eikä itku lopu, jos menee kuntosalille miehensä kanssa ja huomaa kävelevänsä juoksumatolla vieressään Eva Mendes. Miestä tosin hymyilytti typerästi kuin olisi hengarin niellyt. Ja kohta taitaa nielläkin.
tiistai 7. syyskuuta 2010
Vieraalla planeetalla.
Moskova näytti parhaat puolensa heti lentokentällä; passijonossa ei ollut ketään, virkailijalla saattoi ehkä jopa havaita pienen hymyn häivän suupielessä tai sitten se oli vain tahaton lihasnytkähdys, jonka kotiinpaluusta innoissani tulkitsin hyväntahdon eleeksi. Matkalaukut, ne kaikki viisi, pullahtivat pika pikaa hihnalle eikä mitään ollut mennyt rikki. Tullivirkailijakin vain vihelteli eikä kiinnittänyt ylileveään kuormaan mitään huomiota. Hyvä niin, sillä hintaa tuolle rekkalastille tuli Suomen päässä suolaiset 190e eikä siihen punnittu edes minun ylipainoa:)
Ongelmat alkoivat vasta kotinurkilla, kun Moskova-päivän kunniaksi kadut olivat autoilta edelleen iltamyöhällä sulki. Lähimmän korttelin nurkilla kävimme keskustelua miliisin kanssa, joka suostui päästämään taksin talon nurkalle mikäli se matelee kymmenen kilometrin tuntivauhtia. Emme päässeet kuin metrin eteenpäin, kun joku isompi pamppu olikin sitä mieltä ettei autolla nyt saa ajaa missään olosuhteissa vaikka show oli ohi ja lavaa purettiin täyttä häkää. Teatraalinen esitys ison mahan kanssa laukkuja perässään vetävästä marttyyrista meni sekin hukkaan. Tarvittiin yksi lisäkäsipari saamaan tavarat kotiin.
Keittiössä yksi kuollut torakka, sekin kitukasvuinen. Jääkaapissa epämääräinen mustan vihreä pallo, jota epäilen sinne unohtuneeksi kaaliksi. Maljakossa haiseva risukasa, joka ehkä on sen saman kukkakimpun jäänne jonka ostin joskus kesäkuun lopulla. Muuten valtakunnassa kaikki hyvin. Pyörimme hetken kotona kuin vieraalla planeetalla. Mikään ei tuntunut oikein miltään ja vaatekaappia avatessani tuntui kuin tirkistelisin jonkun muun komeroon. Ehkä se onkin sitä sillä kaikki vaatteet näyttävät olevan väärää kokoa.
En solahtanut kaupungin vilinään ihan niin sujuvasti kuin olin kuvitellut. Matkalla tapaamaan Hapankaalia viisumiasioita hoitavaan toimistoon erään paperin puuttuessa, meinasin vaipua epätoivoon. En löytänyt metrolippua saati pankkikorttia. Metrokorttiin tarvitaan käteistä. Sain haalittua summan kasaan kolikoista ja ruttusista kympeistä ja sitten matkustin väärälle metropysäkille. Se kuulosti samalta kuin se oikea...venäjän liittymä ei toiminut, eikä siihen hätään ollut lataamiseen käteistä, niimpä lisäohjeiden toivossa piti hakea siinä välissä suomen sim-kortti. Tässä vaiheessa piti myös käydä vessassa. Selkeistä ohjeista huolimatta onnistuin etsimään paikkaa yli tunnin. Sen jälkeen kun olin ensin ajellut mihin sattuu ja käynyt kotona. Hapankaali ylisti hikistä vaimoa, joka itku kurkussa selitti ettei tunnistanut paikkaa sitten ollenkaan vaikka siellä jonkun kerran on tullut käytyäkin.
Metrossa yritin skarppina seistä asemissa oven vieressä, mutta joka kerta joku nykäisi hihasta ja talutti ykskaks tyhjentyneelle paikalle istumaan. Ulko-ovella eräänä iltana odotellessa tajusin yhtäkkiä jo istuvani taksissa kun minut puukattiin sisälle lämpimään. Vatsan myötä olen alkanut saamaan huomiota. On ennenkuulumatonta, että venäläinen nostaa metrossa katseen lehdestään, lattiasta tai edes avaa silmänsä, mutta ilmeisesti tämä ei päde raskaana olevien kohdalla. On jokaisen kansalaisvelvollisuus katsoa, ettei vatsa palellu tai kohde muuten vain rasitu käyttäytymällä huolimattomasti. Jos näin on, siitä voi kyllä huomauttaa. Ihan sympaattistakin. Tässä vaiheessa.
Ongelmat alkoivat vasta kotinurkilla, kun Moskova-päivän kunniaksi kadut olivat autoilta edelleen iltamyöhällä sulki. Lähimmän korttelin nurkilla kävimme keskustelua miliisin kanssa, joka suostui päästämään taksin talon nurkalle mikäli se matelee kymmenen kilometrin tuntivauhtia. Emme päässeet kuin metrin eteenpäin, kun joku isompi pamppu olikin sitä mieltä ettei autolla nyt saa ajaa missään olosuhteissa vaikka show oli ohi ja lavaa purettiin täyttä häkää. Teatraalinen esitys ison mahan kanssa laukkuja perässään vetävästä marttyyrista meni sekin hukkaan. Tarvittiin yksi lisäkäsipari saamaan tavarat kotiin.
Keittiössä yksi kuollut torakka, sekin kitukasvuinen. Jääkaapissa epämääräinen mustan vihreä pallo, jota epäilen sinne unohtuneeksi kaaliksi. Maljakossa haiseva risukasa, joka ehkä on sen saman kukkakimpun jäänne jonka ostin joskus kesäkuun lopulla. Muuten valtakunnassa kaikki hyvin. Pyörimme hetken kotona kuin vieraalla planeetalla. Mikään ei tuntunut oikein miltään ja vaatekaappia avatessani tuntui kuin tirkistelisin jonkun muun komeroon. Ehkä se onkin sitä sillä kaikki vaatteet näyttävät olevan väärää kokoa.
En solahtanut kaupungin vilinään ihan niin sujuvasti kuin olin kuvitellut. Matkalla tapaamaan Hapankaalia viisumiasioita hoitavaan toimistoon erään paperin puuttuessa, meinasin vaipua epätoivoon. En löytänyt metrolippua saati pankkikorttia. Metrokorttiin tarvitaan käteistä. Sain haalittua summan kasaan kolikoista ja ruttusista kympeistä ja sitten matkustin väärälle metropysäkille. Se kuulosti samalta kuin se oikea...venäjän liittymä ei toiminut, eikä siihen hätään ollut lataamiseen käteistä, niimpä lisäohjeiden toivossa piti hakea siinä välissä suomen sim-kortti. Tässä vaiheessa piti myös käydä vessassa. Selkeistä ohjeista huolimatta onnistuin etsimään paikkaa yli tunnin. Sen jälkeen kun olin ensin ajellut mihin sattuu ja käynyt kotona. Hapankaali ylisti hikistä vaimoa, joka itku kurkussa selitti ettei tunnistanut paikkaa sitten ollenkaan vaikka siellä jonkun kerran on tullut käytyäkin.
Metrossa yritin skarppina seistä asemissa oven vieressä, mutta joka kerta joku nykäisi hihasta ja talutti ykskaks tyhjentyneelle paikalle istumaan. Ulko-ovella eräänä iltana odotellessa tajusin yhtäkkiä jo istuvani taksissa kun minut puukattiin sisälle lämpimään. Vatsan myötä olen alkanut saamaan huomiota. On ennenkuulumatonta, että venäläinen nostaa metrossa katseen lehdestään, lattiasta tai edes avaa silmänsä, mutta ilmeisesti tämä ei päde raskaana olevien kohdalla. On jokaisen kansalaisvelvollisuus katsoa, ettei vatsa palellu tai kohde muuten vain rasitu käyttäytymällä huolimattomasti. Jos näin on, siitä voi kyllä huomauttaa. Ihan sympaattistakin. Tässä vaiheessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)