Osoite hukassa. Ja vähän muutakin.

Yhdeksän aikuista, kaksi lasta, kolme kissaa, kaksi koiraa ja kaksi hevosta kera ulkosaunan ja tähtitaivaan tekivät joulusta oikean postikorttijoulun. Edes paukkuva pakkanen ja välillä käyttöön joutunut ulkohuussikaan eivät latistaneet tunnelmaa joka tiivistyi tuvassa pukkia odotellessa suorastaan riehakkaaksi. Hevoset tosin pysyttelivät ulkona, kissat sivummalla eikä Nallekaan päässyt syömään kinkkua salaa. Jos joku jotain salaa napsi, niin minä. Juuri joulun alla kohonneiksi todetut sokeriarvot pistivät vahtimaan mitä suuhunsa laittaa...päätin pihistää kaikesta muusta paitsi suklaasta. Ja laatikoista. Ja paistista. Ja juustoista ja lohesta.

Viimeisten viikkojen kunniaksi yritän kovasti ja sormen pää on kuin neulatyyny. Painonnousuni onkin saavuttanut jonkinlaisen huomionarvoisen etapin, sillä olen alkanut kuorsaamaan. Ensin kiistin loukkaantuneena kaiken ja olin oikeasti varma, että mies kiusaa. Sitten aloin itse heräilemään outoon korahdukseen jonka totesin tulevan omasta kurkustani. Tai jostakin kurkun ja nenän välimaastosta. Nyt kuorsaan jo päikkäreillä lepotuolissakin. Kaikenlisäksi olkapäälle valui sylki. Niin kovin naisellista.

Jossakin oppaassa neuvottiin pakkaamaan sairaalalaukku pikkuhiljaa valmiiksi. Laukun olin valinnut jo ajat sitten mutta vaikka pakkaamisesta onkin tullut taitolajini, jonka voisin vaikka ulkoistaa, niin itse sisältö olikin jotenkin ongelmallinen. Vinkeistä ja listoista huolimatta laukussa on nyt kaksi huulikiiltoa ja peili sekä ilkeän näköiset, vatsan läjään kurtistavat alushousut...löytö viime Italian matkalta. Tavarat ovat hujanhajan ja kannan tällä hetkellä mukanani avaimia kolmeen eri asuntoon. Posti taitaa tulla niistä kahteen. Tosin ensi viikosta alkaen siihen kolmanteen.

Paikassa A majailen toistaiseksi, paikkaan B pitäisi siirtyä synnäriltä. Paikasta C on liian pitkä matka. Sairaalakassi täytyy siis olla paikassa A, jossa mies ehkä sitten majailee. Tosin turvakaukalo ja muut vermeet ovat säilössä paikassa B. Välillä hiukan ongelmallisen tilanteen olen ratkaissut tutulla tavalla, shoppailemalla. Koska oma perse on levinnyt ihan uusiin sfääreihin eikä kenkiäkään voi turvotuksen takia ostaa, olen keskittynyt vauvaan. Aina löytyy joku uusi ihmeellinen härpäke tai vaate joka kannattaa haalia turvaan alennusmyynneistä. Miehelle riittää kun selitän sen olevan todella tarpeellinen.

Joulunalusturinoita.

Nalle, tuo toissa jouluinen kinkkuvaras, on kehittänyt uuden tradition ja syönyt kahtena jouluna peräkkäin lasten väsäämän piparkakkutalon. Suursyömärin sydäntä ei kouraissut lasten lohduton itku viime vuodelta vaan tänä vuonna ovela ahmatti oli kaikessa hiljaisuudessa nostanut lasitarjottimen (hampaanjäljet reunassa eikä puuttuvia lasinpalasia missään) apupöydältä lattialle ja syönyt talon sekä pumpulit ja kakkupaperin. Uusi talo nostettiin niin korkealle, että epätoivoisinkin syöppö tarvitsee tikkaat.

Joulun jo melkein kolkutellessa ovella, olen lenkkeillessä nauttinut lähestulkoon huolettomista hetkistä ja fiilistellyt tulevalla joulutunnelmalla. Päivisin ei ole tekemisen puute; nitkutan tukisukat jalkaan, kalsarit pinkeäksi kainaloita myöten, toppahaalarit henkseleiden varaan, pinnistän kengät jalkaan ja yritän saada päähän pakkautuneen veren virtaamaan takaisin jäseniin. Huomaan, että vessattaa ja rumba alkaa lähes alusta. Sitten painun ulos, lenkkeilen ja kiertelen kauppoja. Istun kahvilla ja katselen ihmisiä. Mietin milloin mitäkin. Kuten sitä miten pieniä, omituisia asioita ihminen voi inhota. Niinkuin paprikan siemeniä ja puurokattilan pesemistä.

Öisinkin on aikaa tehdä tärkeää ajatustyötä, sillä vessareissut käyvät aina vain pidemmiksi ja hitaimmiksi. Lähinnä siksi, että tyynyjen asettelu vie niin kauan aikaa. Yksi mahan alle, yksi haarojen väliin ja yksi muuten vaan tukemaan omituisessa puoli-kylki asennossa kekottavaa vartaloa. Ylösnoustessa osa sisäelimistä tuntuu vellovan hervottomana pitkin keskivartaloa ja se tekee yllättävän kipeää.

Kipää teki myös viimeisin neuvolakäynti, jossa lääkärin lisäksi odotti innokas harjoittelija. Jotenkin hörökorvainen poika oli niin intopiukean näköinen kiskoessaan kumihanskoja käteen, etten tajunnut edes kieltäytyä kunniasta. Tämän jälkeen suosittelen gynen alulle kyllä paluuta jonkun kumisen barbaran pariin ja opettelemaan muutenkin naisen anatomiasta yhtä sun toista. Tyyppi ei löytänyt kohdunkaulaa eikä oikeastaan mitään muutakaan ja yritti kompensoida tätä repimällä irti sitten kaiken muun minkä uumenistani käsiinsä sai. Lähestulkoon nenä vatsakummussa kiinni hän yritti arvioida miten päin vauva mahassa kellii ja tuli laskeneeksi hänelle ainakin kaksi päätä, pari takamusta ja jäseniäkin yllin kyllin. Parinkymmenen minuutin ropelluksen jälkeen lääkärilläkin alkoi suupieltä kiristää ja hän totesi kohdunkaulan olevan paikoillaan ja vauvalla normaalimäärän jäseniä.

Jouluakin enemmän odotan miestä samoille leveysasteille sillä lähes kolme viikkoa on vierähtänyt satunnaisia lauseita puhelimessa tai tekstiviesteillä vaihdellen. Odotettavissa on todennäköisesti usean viikon reissaamisesta ja aikaeroista rähjääntynyt äksymöksylökäpöksy, sillä viimeisin lento Suomeen oli vielä kuusi tuntia myöhässä ja matkatavarat lähes kaksivuorokautta kateissa. Odotettavissa on siis varmaan pientä sähköä ilmassa:)

Nakkisormi

Ranska ei voi olla kovinkaan huono maa, jos kerran raskaana oleville naisille kustannetaan tukisukat valtionkassasta. Ihan vaan siksi, ettei turvonneisiin kantapäihin ja nakkivarpaisiin saa ahdettua korkkareita. Ainakaan niitä tyylikkäimpiä. Suomen valtiohan voisi vaikka jakaa vaappuville lenkkeilijöille talveksi huopikkaita.

Moskova on hyvästelty hetkeksi. Viimeisenä iltana haahuilin ympäri asuntoa ja kurkistelin vuorotellen häkkisänkyyn ja ikkunoista ulos. Häkkisänkyyn ihan vain ihmetelläkseni, että seuraavan kerran kun saavun kotiin, meillä on siihen myös täytettä mukana. Ikkunasta kurkin ja fiilistelin ihan muuten vain. Tuntuu vähän tylsältä, että juuri viimeiset viikot lipuu mieheltä ohi, emmekä voi istua iltoja ihmettelemässä vellovaa vatsaa ja kaivattuja hellyydenosoituksiakin pitää kerjätä skypen kautta.

Toisaalta, mikä nautinto on syödä jacky-makupaloja (maitosuklaata tietenkin) ja kylmiä nakkeja, kuunnella mummojen kauhisteluja joulutungoksesta kun jonossa on peräti viisi ihmistä. Ihmistä, ei yhtään ostoskärryä tai karvahattua pitämässä paikkaa viimehetken ostosten tekijälle. Tavata ystäviä, lenkkeillä huuruisia puita ihastellen ja antaa ajatusten kulkea. Tosin ne tuppaavat välillä karkailemaan todella omituisille poluille. Yöllä huomasin miettiväni, miksi meillä on ollut viimeiset kolme vuotta kylppärissä kaksi pyykkikoria mutta vain yksi käytössä. Hajamielinenkin olen. Lenkkeilin päivällä lähes kahkenkymmenen asteen pakkasessa pari tuntia, koska en löytänyt kumpaankaan kauppaan joihin olin menossa. Oikeasti. En siis eksynyt mutten vaan löytänyt. Ja ne kaupat ovat ISOJA.

Millä niksi pirkan konstilla muuten saa sormuksen irti kabanossin kokoisesta sormesta, joka ei näytä laskeutuvan enää edes yötä vasten? Vai onko myöhäistä, pitääkö sormi katkaista? Jos nimittäin pitää valita, sormi vai sormus...

Maailman pisin valitusvirsi.

Lyön sitä joka seuraavaksi uskaltaa kommentoida sitä kuinka iso vatsa jo on tai utelee vatsaani taputellen ja typerästi virnuillen miten pian tulokkaalle tehdään leikkikaveri. Vatsa on iso koska siellä on useampi kilo vauvaa kehystettynä turvallisesti lapsiveden lisäksi myös rasvakerroksella. Enkä ole vielä saanut ulos edellistäkään, joten on ylivoimaista aikatauluttaa seuraavaa. Jos sellaisen haluaisi. Eivätkö kaikki lapset syntyisi pareittain, jos jokaisen normaalin tulevaisuuden takaisi se "lyhyellä aikavälillä tehty leikkikaveri"? Sitä paitsi unessani muutama yö sitten hukkasin sen yhdenkin. Äitini keuhkosi hysteerisena miten saatan unohtaa, että minulla ylipäätään on vauva, saati kadottaa sen jonnekin. Käärö löytyi kuitenkin kylppärin lattialta viuhtomasta.

Uskomatonta, että ihmiselle jolla ei ole muuta kuin aikaa, voi tulla kiire. Siivottavat komerot tuntuvat lisääntyvän sitä mukaa kun saan yhden järjestykseen, tavarat hukkuvat jonnekin enkä saa mitään tolkkua ajatuksistani kun yritän järkeistää mitä piti tehdä ennen lähtöä, mitä miehen pitää hoitaa ennen joulua ja mitä hänen vastuulleen jää tammikuulle. Entä mitä piti ottaa mukaan Suomeen, mitä mies voi tuoda perästä. Mitä miehen piti tuoda Suomesta seuraavan kerran tullessaan ja pitkö minun edes mennä minnekään.

Mieliala on muutenkin otollinen ottamaan kaiken irti kaaoksesta pääni sisällä. Olen jo valmiiksi päättänyt että täällä kaikki vauvan kanssa on hermoja raastavaa, työlästä ellei mahdotonta. Osa normaalisti itsestäänselvistä asioista varmaan onkin. Onneksi kaksi lähintä kauppaa, apteekki, pieni puisto ja kahden ystävän asunnot sijaitsevat ison tien tällä puolella sillä en pääse vaunujen kanssa tien yli. Pitäisi mennä ali täpötäysiä tunneleita ja vinksallaan olevia kiviportaita. Tai kiertää jostakin maaseudulta.

Kauempana olevia kohteita varten pitää varmaan kasvattaa kunnon hauikset tai tilata taksi. Sellainen modernimpi jossa olisi turvavyö takanakin. Ja se pitää tilata mielellään puolta päivää ennen lähtöä. Mitenhän muuten paluumatka vaikka neuvolasta, tilaanko toisen taksin samaan aikaan jo hakemaan vai jätänkö taksin odottamaan? Tämän takia ehdin kyllä valvoa öitä myöhemminkin. Entä jos veden tulo reistailee viikon niinkuin nyt. Tulee joko tulikuuma tai jääkylmä ruosteinen noro tai ei ollenkaan. Täytyy laskea miten monta kahdenkymmenen litran vesipulloa tarvitaan täyttämään amme. Tai jos hissi ei toimi ja raput on taas tukittu jollakin ihmeellisellä rakennusroinalla.

Neljäs vuosi täällä ja vauva ovat ilmiselvästi syitä siihen, että Moskova ei enää tunnu kovinkaan kiehtovalta tai masokistisen ekstoottiselta paikalta asua vaan tällä hetkellä lähinnä haasteelliselta ja hankalalta. Toisaalta jos hormoonit käyvät sitä rataa, että Sylvian joululaulu saa itkemään ja seuraavassa sekunnissa rinta tuntuu halkeavan rakkaudesta lähes koko maailmaa kohtaan, on odotettavissa ehkä positiivinen yllätys ja tämä irma lakkaa taas itkemästä kunhan itsesäälin malja läikkyy yli.