Osoite hukassa. Ja vähän muutakin.

Yhdeksän aikuista, kaksi lasta, kolme kissaa, kaksi koiraa ja kaksi hevosta kera ulkosaunan ja tähtitaivaan tekivät joulusta oikean postikorttijoulun. Edes paukkuva pakkanen ja välillä käyttöön joutunut ulkohuussikaan eivät latistaneet tunnelmaa joka tiivistyi tuvassa pukkia odotellessa suorastaan riehakkaaksi. Hevoset tosin pysyttelivät ulkona, kissat sivummalla eikä Nallekaan päässyt syömään kinkkua salaa. Jos joku jotain salaa napsi, niin minä. Juuri joulun alla kohonneiksi todetut sokeriarvot pistivät vahtimaan mitä suuhunsa laittaa...päätin pihistää kaikesta muusta paitsi suklaasta. Ja laatikoista. Ja paistista. Ja juustoista ja lohesta.

Viimeisten viikkojen kunniaksi yritän kovasti ja sormen pää on kuin neulatyyny. Painonnousuni onkin saavuttanut jonkinlaisen huomionarvoisen etapin, sillä olen alkanut kuorsaamaan. Ensin kiistin loukkaantuneena kaiken ja olin oikeasti varma, että mies kiusaa. Sitten aloin itse heräilemään outoon korahdukseen jonka totesin tulevan omasta kurkustani. Tai jostakin kurkun ja nenän välimaastosta. Nyt kuorsaan jo päikkäreillä lepotuolissakin. Kaikenlisäksi olkapäälle valui sylki. Niin kovin naisellista.

Jossakin oppaassa neuvottiin pakkaamaan sairaalalaukku pikkuhiljaa valmiiksi. Laukun olin valinnut jo ajat sitten mutta vaikka pakkaamisesta onkin tullut taitolajini, jonka voisin vaikka ulkoistaa, niin itse sisältö olikin jotenkin ongelmallinen. Vinkeistä ja listoista huolimatta laukussa on nyt kaksi huulikiiltoa ja peili sekä ilkeän näköiset, vatsan läjään kurtistavat alushousut...löytö viime Italian matkalta. Tavarat ovat hujanhajan ja kannan tällä hetkellä mukanani avaimia kolmeen eri asuntoon. Posti taitaa tulla niistä kahteen. Tosin ensi viikosta alkaen siihen kolmanteen.

Paikassa A majailen toistaiseksi, paikkaan B pitäisi siirtyä synnäriltä. Paikasta C on liian pitkä matka. Sairaalakassi täytyy siis olla paikassa A, jossa mies ehkä sitten majailee. Tosin turvakaukalo ja muut vermeet ovat säilössä paikassa B. Välillä hiukan ongelmallisen tilanteen olen ratkaissut tutulla tavalla, shoppailemalla. Koska oma perse on levinnyt ihan uusiin sfääreihin eikä kenkiäkään voi turvotuksen takia ostaa, olen keskittynyt vauvaan. Aina löytyy joku uusi ihmeellinen härpäke tai vaate joka kannattaa haalia turvaan alennusmyynneistä. Miehelle riittää kun selitän sen olevan todella tarpeellinen.

Joulunalusturinoita.

Nalle, tuo toissa jouluinen kinkkuvaras, on kehittänyt uuden tradition ja syönyt kahtena jouluna peräkkäin lasten väsäämän piparkakkutalon. Suursyömärin sydäntä ei kouraissut lasten lohduton itku viime vuodelta vaan tänä vuonna ovela ahmatti oli kaikessa hiljaisuudessa nostanut lasitarjottimen (hampaanjäljet reunassa eikä puuttuvia lasinpalasia missään) apupöydältä lattialle ja syönyt talon sekä pumpulit ja kakkupaperin. Uusi talo nostettiin niin korkealle, että epätoivoisinkin syöppö tarvitsee tikkaat.

Joulun jo melkein kolkutellessa ovella, olen lenkkeillessä nauttinut lähestulkoon huolettomista hetkistä ja fiilistellyt tulevalla joulutunnelmalla. Päivisin ei ole tekemisen puute; nitkutan tukisukat jalkaan, kalsarit pinkeäksi kainaloita myöten, toppahaalarit henkseleiden varaan, pinnistän kengät jalkaan ja yritän saada päähän pakkautuneen veren virtaamaan takaisin jäseniin. Huomaan, että vessattaa ja rumba alkaa lähes alusta. Sitten painun ulos, lenkkeilen ja kiertelen kauppoja. Istun kahvilla ja katselen ihmisiä. Mietin milloin mitäkin. Kuten sitä miten pieniä, omituisia asioita ihminen voi inhota. Niinkuin paprikan siemeniä ja puurokattilan pesemistä.

Öisinkin on aikaa tehdä tärkeää ajatustyötä, sillä vessareissut käyvät aina vain pidemmiksi ja hitaimmiksi. Lähinnä siksi, että tyynyjen asettelu vie niin kauan aikaa. Yksi mahan alle, yksi haarojen väliin ja yksi muuten vaan tukemaan omituisessa puoli-kylki asennossa kekottavaa vartaloa. Ylösnoustessa osa sisäelimistä tuntuu vellovan hervottomana pitkin keskivartaloa ja se tekee yllättävän kipeää.

Kipää teki myös viimeisin neuvolakäynti, jossa lääkärin lisäksi odotti innokas harjoittelija. Jotenkin hörökorvainen poika oli niin intopiukean näköinen kiskoessaan kumihanskoja käteen, etten tajunnut edes kieltäytyä kunniasta. Tämän jälkeen suosittelen gynen alulle kyllä paluuta jonkun kumisen barbaran pariin ja opettelemaan muutenkin naisen anatomiasta yhtä sun toista. Tyyppi ei löytänyt kohdunkaulaa eikä oikeastaan mitään muutakaan ja yritti kompensoida tätä repimällä irti sitten kaiken muun minkä uumenistani käsiinsä sai. Lähestulkoon nenä vatsakummussa kiinni hän yritti arvioida miten päin vauva mahassa kellii ja tuli laskeneeksi hänelle ainakin kaksi päätä, pari takamusta ja jäseniäkin yllin kyllin. Parinkymmenen minuutin ropelluksen jälkeen lääkärilläkin alkoi suupieltä kiristää ja hän totesi kohdunkaulan olevan paikoillaan ja vauvalla normaalimäärän jäseniä.

Jouluakin enemmän odotan miestä samoille leveysasteille sillä lähes kolme viikkoa on vierähtänyt satunnaisia lauseita puhelimessa tai tekstiviesteillä vaihdellen. Odotettavissa on todennäköisesti usean viikon reissaamisesta ja aikaeroista rähjääntynyt äksymöksylökäpöksy, sillä viimeisin lento Suomeen oli vielä kuusi tuntia myöhässä ja matkatavarat lähes kaksivuorokautta kateissa. Odotettavissa on siis varmaan pientä sähköä ilmassa:)

Nakkisormi

Ranska ei voi olla kovinkaan huono maa, jos kerran raskaana oleville naisille kustannetaan tukisukat valtionkassasta. Ihan vaan siksi, ettei turvonneisiin kantapäihin ja nakkivarpaisiin saa ahdettua korkkareita. Ainakaan niitä tyylikkäimpiä. Suomen valtiohan voisi vaikka jakaa vaappuville lenkkeilijöille talveksi huopikkaita.

Moskova on hyvästelty hetkeksi. Viimeisenä iltana haahuilin ympäri asuntoa ja kurkistelin vuorotellen häkkisänkyyn ja ikkunoista ulos. Häkkisänkyyn ihan vain ihmetelläkseni, että seuraavan kerran kun saavun kotiin, meillä on siihen myös täytettä mukana. Ikkunasta kurkin ja fiilistelin ihan muuten vain. Tuntuu vähän tylsältä, että juuri viimeiset viikot lipuu mieheltä ohi, emmekä voi istua iltoja ihmettelemässä vellovaa vatsaa ja kaivattuja hellyydenosoituksiakin pitää kerjätä skypen kautta.

Toisaalta, mikä nautinto on syödä jacky-makupaloja (maitosuklaata tietenkin) ja kylmiä nakkeja, kuunnella mummojen kauhisteluja joulutungoksesta kun jonossa on peräti viisi ihmistä. Ihmistä, ei yhtään ostoskärryä tai karvahattua pitämässä paikkaa viimehetken ostosten tekijälle. Tavata ystäviä, lenkkeillä huuruisia puita ihastellen ja antaa ajatusten kulkea. Tosin ne tuppaavat välillä karkailemaan todella omituisille poluille. Yöllä huomasin miettiväni, miksi meillä on ollut viimeiset kolme vuotta kylppärissä kaksi pyykkikoria mutta vain yksi käytössä. Hajamielinenkin olen. Lenkkeilin päivällä lähes kahkenkymmenen asteen pakkasessa pari tuntia, koska en löytänyt kumpaankaan kauppaan joihin olin menossa. Oikeasti. En siis eksynyt mutten vaan löytänyt. Ja ne kaupat ovat ISOJA.

Millä niksi pirkan konstilla muuten saa sormuksen irti kabanossin kokoisesta sormesta, joka ei näytä laskeutuvan enää edes yötä vasten? Vai onko myöhäistä, pitääkö sormi katkaista? Jos nimittäin pitää valita, sormi vai sormus...

Maailman pisin valitusvirsi.

Lyön sitä joka seuraavaksi uskaltaa kommentoida sitä kuinka iso vatsa jo on tai utelee vatsaani taputellen ja typerästi virnuillen miten pian tulokkaalle tehdään leikkikaveri. Vatsa on iso koska siellä on useampi kilo vauvaa kehystettynä turvallisesti lapsiveden lisäksi myös rasvakerroksella. Enkä ole vielä saanut ulos edellistäkään, joten on ylivoimaista aikatauluttaa seuraavaa. Jos sellaisen haluaisi. Eivätkö kaikki lapset syntyisi pareittain, jos jokaisen normaalin tulevaisuuden takaisi se "lyhyellä aikavälillä tehty leikkikaveri"? Sitä paitsi unessani muutama yö sitten hukkasin sen yhdenkin. Äitini keuhkosi hysteerisena miten saatan unohtaa, että minulla ylipäätään on vauva, saati kadottaa sen jonnekin. Käärö löytyi kuitenkin kylppärin lattialta viuhtomasta.

Uskomatonta, että ihmiselle jolla ei ole muuta kuin aikaa, voi tulla kiire. Siivottavat komerot tuntuvat lisääntyvän sitä mukaa kun saan yhden järjestykseen, tavarat hukkuvat jonnekin enkä saa mitään tolkkua ajatuksistani kun yritän järkeistää mitä piti tehdä ennen lähtöä, mitä miehen pitää hoitaa ennen joulua ja mitä hänen vastuulleen jää tammikuulle. Entä mitä piti ottaa mukaan Suomeen, mitä mies voi tuoda perästä. Mitä miehen piti tuoda Suomesta seuraavan kerran tullessaan ja pitkö minun edes mennä minnekään.

Mieliala on muutenkin otollinen ottamaan kaiken irti kaaoksesta pääni sisällä. Olen jo valmiiksi päättänyt että täällä kaikki vauvan kanssa on hermoja raastavaa, työlästä ellei mahdotonta. Osa normaalisti itsestäänselvistä asioista varmaan onkin. Onneksi kaksi lähintä kauppaa, apteekki, pieni puisto ja kahden ystävän asunnot sijaitsevat ison tien tällä puolella sillä en pääse vaunujen kanssa tien yli. Pitäisi mennä ali täpötäysiä tunneleita ja vinksallaan olevia kiviportaita. Tai kiertää jostakin maaseudulta.

Kauempana olevia kohteita varten pitää varmaan kasvattaa kunnon hauikset tai tilata taksi. Sellainen modernimpi jossa olisi turvavyö takanakin. Ja se pitää tilata mielellään puolta päivää ennen lähtöä. Mitenhän muuten paluumatka vaikka neuvolasta, tilaanko toisen taksin samaan aikaan jo hakemaan vai jätänkö taksin odottamaan? Tämän takia ehdin kyllä valvoa öitä myöhemminkin. Entä jos veden tulo reistailee viikon niinkuin nyt. Tulee joko tulikuuma tai jääkylmä ruosteinen noro tai ei ollenkaan. Täytyy laskea miten monta kahdenkymmenen litran vesipulloa tarvitaan täyttämään amme. Tai jos hissi ei toimi ja raput on taas tukittu jollakin ihmeellisellä rakennusroinalla.

Neljäs vuosi täällä ja vauva ovat ilmiselvästi syitä siihen, että Moskova ei enää tunnu kovinkaan kiehtovalta tai masokistisen ekstoottiselta paikalta asua vaan tällä hetkellä lähinnä haasteelliselta ja hankalalta. Toisaalta jos hormoonit käyvät sitä rataa, että Sylvian joululaulu saa itkemään ja seuraavassa sekunnissa rinta tuntuu halkeavan rakkaudesta lähes koko maailmaa kohtaan, on odotettavissa ehkä positiivinen yllätys ja tämä irma lakkaa taas itkemästä kunhan itsesäälin malja läikkyy yli.

Rahareikä.

Aamutelevision "niksinurkka" on vaarallista katsottavaa kansalle, joka uskoo jo ennestään että jokaisen babushkan sisällä asuu pieni sähkömies ja remonttireiska. Juontaja totesi aamulla, että jokaisen kodin yksi tyypillisimmistä pulmistahan on, kun jostakin sähkölaitteesta, esim. lampusta tai sähkövatkaimesta katkeaa johto ja pistoke jää käteen.

Mutta, ei siinä kuulkaa mitään. Otetaan ensin käteen sakset tai puukko ja nirhitään johdon molemmat päät mukavan tasaisiksi kaikista ylimääräisistä härpäkkeistä mitä sieltä on jäänyt roikkumaan. Sitten ojennetaan käsi kohti kaasujuotinta (tai jotain sen tapaista), joka tietysti löytyy jokaisen tee-se-itse tyypin kaapista ja juotetaan johdon päät takaisin yhteen. Sitten, ihan vaan varmuuden vuoksi, otetaan teippiä ja kiedotaan se juotoksen päälle, jottei vahinko tapahdu ihan heti samasta kohtaa. Avot, sitten vaan pistoke seinään ja testaamaan saiko isoisän neuvostoaikainen pesukone jatkoaikaa vai mummo ilmaiset kiharat.

Hampaaseen vihleksi vähän väliä ilkeästi ja kaamea hammaslääkäri kammo oli pakko selättää marssimalla eurooppalaiselle hammasklinikalle. Kokemus oli lähes miellyttävä. Yksi porasi ja paikkasi, toinen avusti ja kolmas oli varuilta tulkkaamassa ja taputtelemassa jalkoihin, jottei jännitys saisi karkaamaan tuolilta. Tätit arpoivat keskenään oliko maha-asukki tyttö vai poika. Mumisevan vastauksen saatuaan he päättivät, että tytölle pitää ehdottomasti tulla vaaleat hiukset ja siniset silmät. Ynisin, että miehen tummat kikkarat taitavat olla hallitsevammat, mutta tätien mielestä vaaleat ovat kauniimmat, joten ne ehdottomasti tytölle...seuraavaksi alettiin keksimään sitten nimeä.

Hammaslääkärikammo pieneni puoleen tätien löpinöitä kuunnellessa mutta kassalla sydän jätti taas yhden lyönnin väliin. Hampaan paikkaus ja kädestä pitely 325euroa. Toisaalta ihan ymmärrettävää jos joku kotihammaslääkäri päätyy puuduttamaan ikenensä votkalla ja vetämään hampaan irti hohtimilla. Tai ehkä paikallisilla klinikoilla niin tehdäänkin.

Eläimellistä menoa.,

Viime viikkoina uusia tuttavuuksia ovat olleet öinen suonenveto sekä närästys. Jälkimmäistä en ensin edes tunnistanut vaan piti kysellä viisaammilta, mikä tuo polttava tunne ruokatorvessa oikein on. Viimeisimpänä luontoäiti päätti vielä heittää päälle pikkukivan haasteen karvoituksen muodossa. Bikiniraja on ollut oman onnensa nojassa siitä lähtien kun mutu-tuntumalla vetelin myös nahkat nivusista ammeen pohjalle. Rehottakoon, enhän minä sitä siellä uimahallissa edes nää. Mutta nyt sitä on joka puolella. Siis sitä karvaa. Lähempi tarkastelu osoitti, että vatsaan ja rintoihin muodostuu hennosta karvoituksesta ikään kuin joku tuttu kuvio. Risti?

Joku kätilöparka kohtaa siis innokkaan synnytyslaulua* ähisevän ensisynnyttäjän sijaan huutavan ja kiroilevan ilmestyskirjan apinan. Karvainen risti rinnassa herättää varmaan samanlaista julkisuutta kuin jeesus tai mona lisa ilmestyneenä paahtoleipään. Päädyn siis jonkun sivullisen kuvaamana vielä seiskapäivän sivuille. Seitsemänkymmenen seitsemän euron edestä julkisuutta.

Viikko Suomessa hölläsi pinnaa vaikkakin miniä-anoppi päivä kiristi sitä ehkä taas piirun verran. Jotta pinna ei löystyisi venäjälläkään liikaa, sunnuntai tuli vietettyä ostoksilla ikeassa muutaman muun iloisesti ostoksia tekevän perheen kanssa. Edes ostoslista, valmiit hyllypaikat, selkeä ja määrätietoinen eteneminen eivät pelastaneet hikikarpaloilta ja mustelmaisilta nilkoilta. Kaiken lisäksi alkuviikosta ähisten kokoamani häkkisänky on viallinen. Joudumme siis palaamaan takaisin helvettiin.

Olen iloisesti ihmeissäni vatsasta joka viettää ihan omaa elämäänsä muutenkin kuin karvan kasvun merkeissä. On kuin sisälle olisi ruskean navannäköisen läpi tungettu avaruusolio joka tunnustelee uutta asumustaan aikeissa paeta sieltä pinkeän nahkan läpi. Herttaista vaikkakin yöllä jokseenkin häiritsevää.

* Useissa artikkeleissa viitattiin "synnytyslauluun" ja kuvittelin sen oikeasti olevan joku biisi, joka kertoo synnytyksestä ja että sitä kuuntelemalla/laulamalla pääsee fiilikseen kiinni. Etsin cd-levyä netistä ja hyvä etten kysynyt kaupastakin. Sitten kävi ilmi, että se on vaan joku hyminä jossa leuat pitkällä hoetaan aaaaaata ja ooooota samalla kun pukataan pakettia maailmaan. Vähän jo hämmästelinkin miten moinen suoritus on puettu sanoiksi niin, että siitä saa fiksun kuuloisen kappaleen.

Kananugeteista se kaikki sitten lähti.

Heräsimme seitsämän aikaan aamulla ilotulitukseen. Kadut olivat tyhjät ja miliisitkin kuikistelivat taivaalle sen näköisinä, ettei show ehkä ihan tuohon aikaan ollut odotettavissa mutta juhlapäivä mikä juhlapäivä. Venäjäkiintiöni on tällä hetkellä näääääääin täynnä. Yhdentekevät pikkuasiat ovat tökkineet pitkin lokakuuta ja huomasin, että olen vaarallisen lähellä räjähdyspistettä. Tunnen nahoissani, että seuraava venäläinen tumpelo joutuu agressiivisen hyökkäyksen kohteeksi ja niinpä hyppään ex tempore junaan ja viiletän rajan yli hengittelemään raitista ilmaa.

Viimeinen niitti kärsivällisyyden kirstuuni naulattiin sunnuntaina kun yritimme ankean ja laiskan päivän päätteeksi tilata kotiinkuljetuksena kiinalaista. Tai yleensäkin ruokaa. Mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa. Puhelinrumban päätteeksi oli selvää, että venäjällä käsite "kotiinkuljetus" kaipaa ehkä hieman tarkennusta. Kymmenestä nettisivuillaan kotiinkuljetusta mainostaneista firmoista kahdeksan oli sitä mieltä, että kyllä kotiinkuljetettuna saa mutta itse pitää noutaa???? Yhdellä oli kotiinkuljetus muttei juuri sinä mainittuna päivänä. Ja yhdellä ruuan tekeminen/tuominen kestäisi vähintään kolme tuntia. Lähin noutotaikkuravintola ei vastannut puhelimeen joten raahauduimme roikkumaan oven kahvaan, turhaan. Paikka oli pistänyt parin viikon sisällä luukut kiinni.

Lähimäkkärin kassalla tärisi hentoinen pojan tumpelo, joka ilmiselvästi pelkäsi että vellova mummomassa tajuaa etuilla kohta tiskin toisellekin puolelle. Piti jankuttaa, toistaa ja korjata. Aloittaa taas alusta, toistaa ja pyytää toistamaan. Tyyppi nyökytteli ja vilkuili kokoajan jonnekin kaakkoon väistellen katsekontaktia kuin ruttoa. Siitä huolimatta kotona huomattiin, että pussista puuttuivat kananugetit. MINUN, NÄLKÄISEN JA HENKISESTI TASAPAINOTTOMAN  HIRVIÖN KANANUGETIT. Edes itku ei tullut. Olin yksinkertaisesti järkyttynyt ja nytkähdin täysin raiteiltani.

Menen vessaan laskemaan sataan ja manaan pöntöllä huohottaen kaikki toimimattomat liikennevalot, tupakkaa silmille puhaltelevat miehen köriläät pikkupikkukäsilaukkuineen, jalkakäytäville nonstoppina räkivät takatukat, käytävän seiniä yötäpäivää epämääräisesti tuhoavat remonttireiskat, makuuhuoneen ikkunan alla puolen vuoden ajan asfalttia vuoronperään poranneet, kaivaneet ja täyttäneet sedät *, suodatinpussien turhan metsästyksen ja tunkeilevat mummot turkeissaan ja paljeteissaan hevon kuuseen.

On pakko päästä hetkeksi pois. Ihan vaan vaikka pariksi päiväksi. Nähdä, että tapahtuu niitä typeryyksiä muuallakin. Ei se ole venäläisten vika. Ummetus, turvotus, pullahtanut napa, suonikohjut ja selluliitti. Siinä on jo viisi syytä miksi niitä nugetteja ei olisi pitänyt unohtaa. Raskaus on muutenkin pistänyt hormoonit ihan uudelle tasolle. Ehdotin itse anoppi-miniä päivää ensi viikolle. Masokisti minä ilmiselvästi kaivaa verta nenästään.

Mikäli blogiin ei kuulu hetkeen päivitystä, olen räjähtänyt atomeiksi. Joko kiukusta tai ummetuksesta.



* Keväästä lähtien makkarin ikkunan alla on tapahtunut öisin jotain todella outoa. Tyypit tulevat ja avaavat saman kohdan suojatien edustalta, poraavat ja sohivat sitä ihan päämäärättömänä, täyttävät ja tasoittavat sen ja aloittavat taas muutaman viikon päästä uudestaan. Unohtuuko asfaltin alle joka kerta jotain vai mikä on? Ei voi käsittää.

Aikuisen naisen keitokset.

Mistä oikeasti tietää, että on jollakin tapaa aikuinen? Kahdeksantoista vuotiaana ei tullut koettua minkäänlaista aikuisuuden huumaa vaikka ajokortin saikin ja pääsi baaritiskille muskettisaappaissa ja mikroshorteissa notkumaan ja lipittämään ville vallatonta. Sittemmin on monta kertaa käynyt mielessä, että mitä se aikuisuus oikein on. Jos käsketään "käyttäytyä kuin aikuinen" niin mitä se tarkoittaa. Monet tuntemani aikuiset eivät käyttäydy useinkaan kovin fiksusti.

Ensimmäisen kerran arvelin olevani jotenkin vanha kun olin nukahtanut kesken bussimatkan ja heräsin siihen, että pää oli ikävästi takakenossa, suu repsotti auki ja sylki valui leukaa pitkin. Ajattelin, että näin eivät kyllä nuku muut kuin aikuiset.Tai vanhukset. Parisuhteessa arvelin jonkun kypsyyden virstanpylvään tulleen vastaan siinä vaiheessa kun matkaoppaiden ostamisen lisäksi niiden väliin alkoi ilmestymään post-it lappuja mielenkiintoisten nähtävyyksien kohdalle. Erityisen aikuismaisena pidin sitä, että aloimme kerätä matkoilta jääkaappimagneetteja, yhdessä. Eihän niin tee kuin mallorcan matkaajat ja vanhat pariskunnat.  (Tässä vaiheessa joku voisi kysyä, että entäs yhteinen asuntolaina ja lapsi, mutta minusta tuo yhteinen magneettienkeräilyharrastus oli jotenkin niin mieleenpainuva ja ensimmäinen merkki jostakin vakavasta.)

Ensimmäinen munkkitaikinan teko on myös etappi, jolloin tunsin että olen tullut elämässäni tiettyyn vaiheeseen. Vaikkakin se ihan ensimmäinen lensi roskiin, tein toisen taikinan aamukahdeksalta pikku hiprakassa ja olin jo kyllä yli kolmekymmentä vuotias ja ihan siis virallisestikin aikuinen. Tosin ehkä ihan tosiaikuinen olisi tehnyt taikinan selvinpäin. Eilen liityin kerhoon, jossa tehdään aikuisten keittoja. Ei siis valmispusseja, ei jauheliha-vihannes-helppoa kuin mikä keittoja vaan keittelin lihaisia luita tuntitolkulla padassa kuin noita hannussa ja kertussa.
Hämmentelin seassa kokonaisia vihanneksia tietämättä oikeastaan mitä teen, mies oli paremmin kartalla. Aikuisuuden lisäksi keitossa vivahti siis myös venäläisyyden häivähdys. Lihat luiden ympäriltä mies järsi suuhunsa luolamiehen elkein ja kehui murahdellen keitinliemen syvää väriä ja voimakasta tuoksua. Ehkä keitto todellakin oli kaiken vaivan arvoinen vaikka kovasti epäilin miksi kattilassa pitää keitellä luita. Näyttivät ja haisivat samalta kuin ne joita paistoin ennen koiralle uunissa.

Viikonloppuna Moskovan kerma rehvasteli taas miljonäärimessuilla, joilla sai ihastella mm. timantein vuorattua soppakattilaa. Tuo sadanviidenkymmenentuhannen euron arvoinen kattila on tietysti tuikitarpeellinen miljonääriperheille, jotka eivät ikinä ole edes käyneet keittiössään. Toisin kuin minä, lähes aikuinen nainen.

Muruja rintojen alla.

Vauvalehdissä pitäisi olla kannessa joskus nainen, jonka vatsa on levinnyt joka ilmansuuntaan, iho näppyläinen napaan saakka ja se itse napa tunkemassa tietänsä paidan läpi. Jalat turvoksissa ja verhottuina vanhoihin kumisaappaisiin, niihin ainoihin kenkiin jotka menevät enää jalkaan. Eihän se nättiä olisi, mutta toisi lohtua niihin hetkiin kun tajuaa, että on asioita joiden edessä on joutunut nöyrtymään vaikka vakaasti muuta päättikin.

Vähän hävettääkin myöntää, että aikuistenoikeasti kuvittelin kuuluvani siihen armoitettuun sakkiin joka pikkusievä pömppö pystyssä kipittää korkkareilla vielä synnytyssaliinkin ja hallitsee painonnousunsa siinä missä kaiken muunkin. Totuus on, että vartalo on antanut periksi joka suunnasta ja se on yksi tasapaksu pötkylä. Edestä katsottuna siinä ei ole minkäälaista mutkaa sitten kaulan jälkeen. Sivusta profiili on kuin Kippari Kallen Olgalla. Muhkeutuneet muodot ovat tuoneet mukanaan ihan uudenlaisia ongelmia; keksin ja näkkärin murut tippuvat kaula-aukosta rintavakoon ja hiertävät siellä ilkeästi. Painonnousu pakottaa kantapäissäkin ja napa täytyy varmaan köyttää ilmastointiteipillä paikoilleen. Mitä sitten kun varpaankynsiä ei pysty enää lakkaamaan? Kai siihen on joku patentti olemassa, muukin kuin pedikyyri?! Varpaankynteni ovat aina lakassa, ovat olleet lähes kaksikymmentä vuotta. Ilman kirkkaanpunaista lakkaa varpaissa olen ihan alasti. Onneton.

Leoparditrikoisiin ja pinkeisiin nahkalippiksiin pukeutuneiden babushkojen maassa mikään ei oikeastaan herätä paikallisissa ihmetystä. No, ehkä matalakantaiset kävelykengät...sana kävelykenkä yleensä ja tekoturkikset, mutta noin yleisesti ottaen ei se paikallinen ole joka arvostelee tädin ylikireää villamekkoa ja paljetein verhottua lippistä, jonka kruunaa vetelänä roikkuva minkin raato. Todennäköisesti tekotimantit silminä.
Ehkä myös minä sain varmaan anteeksi viuhahdukseni ulkona käytännössä melkein ilman housuja. Näin käy jos yrittämällä yrittää ja vetääkin jalkaan ohuita sukkahousuja muistuttavat leggarit, niiden päälle villatunikan jonka kuvittelee edelleen yltävän samoihin mittoihin vaikka sitä venyttää edestä isot tissit, vatsa ja takapuoli. Ja alla on vielä kirkkaanpinkit alushousut. Eikä tarkista pötkylää peilistä.Takapuolen viuhahtelu ei ollut miehestä yhtään niin noloa, kuin se jos alla olisi ollut farkut...silloin kun kuulemma näyttää ehkä vähän paksulta. Sympatiapisteitä on muutenkin turha kerjätä; viime viikkoinen hellittelynimeni oli pierevä valas.

Jotta edes joku perheessä näyttäisi tyylikkäältä, uskaltauduin ostamaan vaaleanpunaiset, valkopilkulliset ugg-tossut kokoa nolla sekä harmaan tweed mekon. Kokoa 56cm.

Siivoustalkoot

Minä ehdottaisin Nobelia sille, joka keksi imurilla litteäksi imettävät säilytyspussit. Tavara kutistuu sellaista vauhtia, että ihan hirvittää. Mitä tuolla tyhjällä tilalla oikein tekee...Toverit Kremlissäkin ovat innostuneet siivoustalkoisiin ja Luzhkovin mukana saa kyytiä kymmenen maailman rumimman patsaan joukossakin komeillut Pietari Suuren patsas.

 

Kolhohan se on, mutta ehkä se ei ole se perimmäinen syy, että möykky saa lähteä juuri nyt. Ehkä asiaan vähän vaikuttaa se, että patsas oli alunperin tarkoitettu lahjaksi ihan muille maille ja loppujen lopuksi se ei kelvannutkaan kenellekään...Kolumbuksen pää korvattiin Pietari Suurella ja aiemmin mainittu henkilö osti sen pulaan joutuneelta ystävältään parempaan talteen. Joen varrella köhöttävä komistus on ehdottomasti vielä käytävä kuvaamassa, voi olla että tämä pienimuotoinen ongelma hoituu kaupungilta nopeammin kuin uskotaankaan.

Muuten välillä ihan ohikiitävän hetken saa miettiä, että mikä oikeasti Venäjällä toimii niin ettei se aiheuta kymmeniä puhelinsoittoja tai muuten vain ylimääräistä huokailua. Varmaan monikin asia, nyt ei vain tule yhtään mieleen...Meille odotetaan huomenna vihdoin viimein hobittia kylään. Hobitti on nimeltään koko Moskovan ainoa firma, jolta onnistuu kuulemma juuri meidän parvekkeen oven tiivisteiden vaihto. Toivottavasti sama firma pystyy hoitamaan myös ikkunoiden tiivisteet.

Prosessi käynnistyi viime talvena, kunnes kyllästyimme odottamaan, jonottamaan, soittelemaan ja unohdimme. Jäätynyt parvekkeen ovi tilkittiin pehmoleluilla ja tyynyillä ja sitten olikin jo kovat helteet. Kuukausi sitten yritimme uudelleen. Juu, ahaa, jonoa on. Masteri on hyvin kiireinen...soitamme vkon päästä. Ai ahaa, että olisi pitänyt soitella. No, palataan asiaan viikon päästä. Masterin pitää itse tulla katsomaan tilanne. Ai että sellainen ongelma, soitamme tällä viikolla. Soitamme huomenna. Soitamme kyllä tunnin sisällä. Emme vastaa puhelimeen. Olemme kiinni pari päivää. Masteri on kadonnut ja sitä rataa.

Kuka uskoo, että hobitti oikeasti seisoo huomenna aamukymmeneltä oven takana? En minä ainakaan. Nopeammin lähtee tuokin patsas uuteen kotiin.


Kuva täältä http://www.google.com/images?hl=fi&biw=1259&bih=595&rlz=1R2SNYS_fiFI352&q=Peter+the+great+monument&um=1&ie=UTF-8&source=univ&ei=YA6vTJuTHomGswaZtsTfDQ&sa=X&oi=image_result_group&ct=title&resnum=1&ved=0CDIQsAQwAA

Parempi pyy pivossa ja niin edelleen.

Onnistuin tekemään vajaan viikon mittaisen pikareissun Suomeen pelkillä käsimatkatavaroilla. Nyt vasta tajuan, miten mukavaa ja kätevääkin matkustaminen voi olla kun pakkaa vain välttämättömimmän tai ei sitäkään. Tai ehkä ei ollut muuta vaihtoehtoa, sillä vaatteissa ei ole paljon mistä valita. Moskovan hinnoilla olen jättänyt telttojen oston vähemmälle, tosin olen muuten bongannut mammakauppojen hyllyiltä mitä mielenkiintoisimpia tavaroita kuten alusvaatteet, jotka torjuvat tietokoneista ja kännyköistä tulevaa säteilyä. Söpöä stringi mallia tietysti, sellaisia mahan yli kainlaloiden alle mattinykästyyliin vedettäviä pöksyjä en löytänyt mistään.

Ollisi minulla yksi vaatekappale, jota käyttäisin mielihyvin; uusi juhlamekko mallia valas, jonka hankin kaikkia niitä kolmia häitä varten joihin meidät on kutsuttu ja joihin en yksiinkään pääse. Ensimmäiset meni ohi, kun olin Suomessa juoksemassa eri virastojen väliä ja tirkistelemässä masuasukkia ultrassa. Toiset eivät ole sen kauempana kuin Malediiveilla ja inhimillisen hintainen kahdeksantoistatuntia kestävä lento voi olla ehkä liikaa jo nyt palikaksi turpoaville jaloille. Kolmansiin haluaisin niiiiiiin kovasti, mutta joulukuun lopulla minua ei kukaan Aasiaan lentävä lentoyhtiö varmaan enää huoli koneeseen. Mikäli edes mahtuisin. Ketuttaa. Miestä ei maatuskan mallisen avecin puuttuminen haittaa vaan suunta käy joulukuussa kohti lämpöä.

Olen ihminen, joka tekee listoja, kirjoittaa asioita ylös ja säilöö kaiken varmuuden vuoksi. Käsilaukusta löytyy aina vähintään neljä huulikiiltoa, muovilusikka, nenäliinoja, laastaria, särkylääkettä, saippuaa jne. (yleensä myös pikkuhousunsuoja, joka on passin tai lompakon välissä ja tipahtelee milloin mihinkin. Sille pitäisi kehittää joku parempi paikka.) Ostaa aina asian ehdottomasti ennen kuin se loppuu ja valmistautuu huolella. Miksei siis myös synnytykseen. Niinpä olen ottanut asioista selvää ja tehnyt listaa. Tiedostaen tietysti, että h-hetken kulku voi olla jotain ihan muuta kuin alunperin suunnitteli.

Sisareni väittävät että kärsin Frendien Monica syndroomasta ja yritän liikaa hallita asioita. Että suorastaan nautin siitä. Mielestäni olen päässyt todella paljon oireilustani eroon viime vuosina ja kengät voivat huoletta olla vähän vinksinvonksin lattialla...niin kauan kuin ovat eteisessä. Ja suorassa. Ja mielellään vierekkäin. Vieraatkin voivat nykyään ratustella keksiä sohvalla ilman, että emäntä kuljettaa leuan alla serviettiä. Hääkansiota en sentään kaasoilleni tehnyt, mitä nyt kolmen aanelosen mittaisen aikataulun kaikkine yksityiskohtineen ja jokaiselle henkilökohtaisen listan mistä kukin huolehtii. (nyt kun sen kirjoittaa tähän, niin ärsyttäisi minuakin!!)

Mutta siis synnytykseen liittyviä toiveita ja ajatuksia olen listannut ylös, pohtinut kivunlievitysvaihtoehtoja tai niiden käyttämättä jättämistä tai ylipäätään vaihtoehtoja ulostaa masuasukki perheeseemme jotain muuta kautta. Mies tuumasi, että entäs jos yrität oikein kovasti oksentaa. Niin tai näin, keskimmäinen meistä siskoista joka lupautui tukihenkilökseni, kauppaa nyt pestiään meistä nuorimmaiselle. Menisi sitten kuulemma vaihtarina joskus mieluummin hänen synnytykseensä. Kuvittelin, että panostani valmisteluihin arvostettaisiin. Ehkä muistiinpanoni ja kansioni olisi ollut hyödyksi myös tuleville synnyttäjille lähipiirissä...Miehelle, joka on tilanteessa mukana varmaan niin kauan kuin luontevalta tuntuu, en edes viitsi selostaa. Tässä kohtaa voi palata hänen neuvoonsa oksentaa vauva ulos.

Netissä pyöriminen ja synnytystarinoiden lukeminen on kuulemma pahinta, mitä tässä tilassa voi itselleen tehdä, mutta miten minä muuten tietäisin kaikesta mitä ei kerrota yleisesti kuten babycare tens-vekottimesta, pystysynnytyksestä tai siitä, että välilihan repeämät ovat yleensä seurausta siitä, että synnytystä kiirehditään, yleensä turhaan. Netti on neurootikon paras ystävä.

Moderni taide ja pitsataikina käyvät myös kidutusvälineistä.

Viime viikolla vaivana oli pitkästä aikaa ikävä ja tylsä jumputus jossakin niskan ja pään välimaastossa. Koska migreenilääkkeiden kyllästämä elimistö lähinnä nauraa panadolille, menin nukkumaan jäinen geelipussi niskan alla. Aivot turruttava kylmyys kun auttaa torkahtelemaan edes hetkellisesti.
Vinkkinä kaikille vastaavasta vaivasta kärsiville, ettei kannata päänsärky-unitokkurassa vaihtaa sulanutta pussia pakkasesta ihan mihin sattuu. Aamulla voi herätä avattu, sulanut karhunvatukkapussi sisältöineen tyynyllä, korvassa, hiuksissa, joka puolella. Sotku on kuin kauhuleffasta ja lakanoihin jää väkisinkin todistusaineistoa.

Viikonloppuna oli vuorossa Romeo&Julia teatterin ja musikaalin välimuotona, nykyaikaistettuna versiona. Salissa oli pienehkö lava keskellä ja penkkirivit ympäröivät sitä joka suunnalta, sinällään ihan kiva ja lämmin tunnelma. Mikäli juoni ei olisi ollut tuttu, olisin ollut kuitenkin ehkä vielä hiukan enemmän pihalla. Sanailu venäjäksi ei auennut enkä oikein ymmärtänyt mitä esimerkiksi lavalle jatkuvasti viskellyillä kivillä yritettiin viestittää. Lopussa luulin, että tässä versiossa Romeo kivitetään kuoliaaksi. Kaiken lisäksi esiintyjä polttivat oikeasti lavalla, mikä ärsytti ihan helvetisti. Olisivat sitten juoneet sitä viiniäkin oikeasti eivätkä täyttäneet lasejakin kivillä.

Puolentoista tunnin aikana yleisöä alkoi valumaan salista kesken esityksen ja pienessä tilassa lavan edestä korkkarit kopisten poistuneet katsoja saivat ärsyyntymään yhden jos toisenkin. Arvelin, ettei niin mahdotonta ole varmaan odottaa näytelmän loppua vaikka se aikamoista soopaa olikin...mutta sehän ei siis vielä loppunutkaan vaan puolentoista tunnin jälkeen tuli vasta tauko. Väliajan jälkeen istuminen oli pelkkää kidutusta. Koko näytelmä oli pelkkää kidutusta. Se kesti ja kesti ja kolmen tunnin kohdalla tuntui, että revin hiukset päästä. Tyypit puhuivat välillä englantia epämääräisesti ääntäen ja kuulosti ihan kuin he olisivat huudelleet toisilleen: "haluatteko oravan, haluatteko oravan?"

Kolme ja puoli tuntia. Viimeiset parikymmentä minuuttia nauroin orava-jutulle hervottomasti ja mietin taktiikkaa päästä viidennestä kerroksesta mahdollisimman nopeasti karkuun. Moni muukin varmaan kävi läpi pakoreittejä ja varauloskäyntejä encoren pelossa. Kulttuuripläjäys aiheutti ahdistusta vielä pitkään ja ajattelin, että ehkä teen ihmisille palveluksen jos menen ennen seuraavan näytöksen alkua teatterin ovelle ja huudan, että paetkaa nyt ja äkkiä!
Vuosisadan rakkaustarinasta saatiin aikaan yllättävän tehokas kidutusväline.

Viikonloppuna oli tarkoitus kulttuurin lisäksi nauttia myös kodinhengettären tekemää pitsaa. Stockalta löytynyt ameriikan ihme eli valmis sekoitus pohjaa varten johon lisätään kuumaa vettä vaan...helppoa ja nopeaa. Ensinnäkin mikä hel***** mitta on cup? Meillä ainakin on kaapissa vaikka minkä kokoista kuppia ja kuitenkin sitten pussin kyljessä on kuva kannusta. Wikipedia tietää kertoa, että kyse on amerikkalaisten kotirouvien yleisesti käyttämä mitta, joka vastaa noin kuuttatoista ruokalusikkaa. Liritän jauhojen sekaan vettä lusikalla enkä totisesti näytä miltään röyhelöessukotirouvalta joka taikoo pulleat muffinit hymyssä suin.

Taikina on kuin hubbabubbaa ja tarttuu leivinpaperiin joka tarttuu käsiin. Yritän kaapia taikinaa takaisin kulhoon sillä seurauksella, että siellä on hitunen taikinaa ja loput leivinpaperia. Roskiin. Uudestaan. Enemmän vettä. Enemmän jauhoja. Sama per***** purukumi tarttuu käsiin ja joka paikkaan enkä saa sitä irti. Lopulta liiskaan sen jämät pellille lusikalla ja peittelen täytteillä. Tähän kaikkeen sekä keittiön siivoamiseen meni koko ilta. Mies ymmärsi olla lähes kommentoimatta. Pitsa maistui märiltä jauhoilta. Se riekale siis, mikä irtosi pelliltä.
Teen taikinan seuraavan kerran suosiolla itse, siihen meni viimeksi puolet vähemmän aikaa kuin tuohon muka-helpon seoksen kanssa tappeluun. Sitäpaitsi leipojan sieluni sai vakavan kolhun. Tästäkin.

Miten tähän muuten liitetään kuvia? Siis ei valokuvia omista tiedostoista vaan jotain muuta? Siirtyykö valitulta nettisivulta kaikki kuvat vai voiko sieltä valita yhden ja miksei vaan voi kopioida ja liittää? En osaa tätäkään.

Tohtori suoraan hanurista.

Erinäisistä syistä johtuen jouduin käymään kontrolliultrassa täällä Moskovassa. Ranskalainen pimperoguru oli tuttu jo viime vuodelta, joten en osannut ollenkaan odottaa, että setä on tällä kertaa suorastaan vittumainen. Ehkä vuosikymmenet tuheroiden tuijottelua tulee jo uniinkin, mutta ei todellakaan ole minun ongelmani jos on ylibuukattu, hoitsut huolimattomia eikä asiakaskaan satu olemaan mikään vakkari vaan kehtaa ilmestyä vastaanotolle ensimmäistä kertaa lähes raskauden puolivälissä. Siis raskauden seuranta Suomessa?? Voi apua. Hyvä ettei tohtori painellut jo käytävällä unohtaen minut istumaan katon rajaan hinatulle tuolille kaapu harteilla ja perse paljaana. Ja siitä että kettumainen pappa sorkkii alapäätäsi sai vielä maksaa ihan suolaisen hinnan. Jäi pahamieli ja teksi mieli tehdä tuherotohtorista valitus.

Tässä parin päivän ajan olemme ystävättäreni kanssa tehneet tiliä siitä, miten raskaana oleminen eroaa Suomessa ja Venäjällä. Täällä kun vauvamaha tuntuu jotenkin sulattavan ne kaikkein kovanaamaisimmatkin babushkat eikä kukaan vahingossakaan tönäise oli tungos millainen tahansa. Mummot hymyilevät suu leveänä ja kuten lihatiskin tuttu myyjä, ei siitä hymystä ja nyökyttelystä meinannut tulla loppua. Kaikki vähintäänkin katsovat vatsaa ja ääripäät kuten eräs nuorehko vastaantullut mies, kurottavat kätensä koskettaakseen sitä ja kysyvät ohimennen onko tulokas tyttö vai poika. Suomessa miestä olisi varmaan huitaissut käsilaukulla ja voinut syyttää vähintään häirinnästä, mutta täällä...

...tuntuu, että niitä lapsia nyt vaan täytyy hankkia ja kun siihen siunattuun tilaan viimein on päästy, niin kaikista se on yhtä mukavaa. Tähän saakka olen saanut selitellä vieraillekin ihmisille miksi olemme olleet lapsettomia ja kuulla kehoituksia milloin mistäkin, että kyllähän niitä lapsia pitää tehdä. Miksi kysyn minä? Tietysti tässä vaiheessa kysymys on kohdallani vähän arveluttava, mutta noin yleismaailmallisesti minusta hyvinkin järkevä kysymys. Mikä kenenkin motiivi on, mutta ei niitä kuulkaa täydy tehdä. Varsinkin kulttuurissa jossa sen perinteisen perinteen mukaan isoisoäidit ja isoäidit suureksi osaksi hoitavat ja kasvattavat lapsenlapsiaan, niin en ymmärrä tätä alkuunkaan. Kun muutin Moskovaan, eräs kuntosalin työntekijä aloitti keskustelun kanssani kysymällä, että montako lasta teillä on. Vastaukseen ei yhtään hän vastasi kysymällä että miksi, kyllähän lapsia pitää olla. Missä niin sanotaan.

Ja kyllä, tulokas on meille todellakin tervetullut vaikken ole tuntenut pakottavaa tarvetta sellaista hankkiakaan. Tuskin sitä poiskaan vaihtaisin ja kyllä, metrossa nämä hymyilevät mummotkin ovat ihan ihania kun aina löytyy pakottaville jaloille istumapaikka. Olenkin päättänyt kääryleen tulon jälkeen tunkea tyynyn paidan alle. Tai jos huonosti käy niin tyynylle ei ole tarvetta vatsanahkojen jäädessä roikkumaan housun kauluksen päälle...

Suomessa mahan kanssa sai vyöryä ihan vapaasti eikä herrasmiehet tungeksineet pitämään kaupan ovia auki. (Eikä muuten naisetkaan, täällä jopa teinitytöt antavat metrossa paikkansa mikä on minusta todella ihailtavaa)Toisaalta ei ollut pelkoa, että joku vastaantulija tarttuu vatsaan kiinni hyväksyvästi nyökytellen. Se taas on tullut selväksi, että jos suomalaisia puolituttuja, tuttuja tai lähes ketä vaan on uskominen niin vauvan myötä elämä on sitten siinä. Sitten kun vauva tulee niin ette muuten matkusta mihinkään. Tai jos joskus ehkä matkustattekin niin ette ainakaan kauas ettekä ainakaan kovin usein ja onhan se hei kuulkaa ihan erilaista. Sitten kun vauva tulee niin ette muuten enää nukukaan. Tai et sinä ainakaan. Valvot niin kauan, että järki lähtee. Ja kun se lähtee, niin lähtee mieskin. Ellei ole jo lähtenyt kun seksielämä on enää muisto vaan ja sinulle jää ne raskauskilot siihen perseen ympärille. Koska sitten kun se vauva tulee, niin salillehan sitä ei enää pääse. Toisaalta ravintolassahan sitä ei sitten tule enää käytyä, miten se muka olisi edes mahdollista. Mutta kun ei sitä kerkeä meikatakaan saati hiuksia laittaa niin mihinkäs sitä.

Kertokaa minulle riidankylväjälle, että miksi pelotella noviisia joka muutenkin on ja siis ihan tosissaan huolissaan siitä, että milloin korkkarit seuraavan kerran mahtuvat jalkaan tai säästääkö kasvisöljy välilihaan hierottuna repeämiltä? Onhan sanomattakin selvää, että elämä muuttuu ja paita haisee varmasti välillä Diorin sijaan tissimaidolta kun perheeseen tulee uusi jäsen joka ei kunnioita, ainakaan alkuun, vanhempiensa pinttyneitä ja itsekkääksikin mainittuja tapoja.

Mutta että ihan noin ankeaa. Apua, onko se vai kuvittelinko turhan aikaisin, että selviäisin tästä suhteellisen omana itsenäni, parisuhdekin säilyisi emmekä päätyisi mihinkään epämääräisiin tilastoihin? Kertokaa ihmeessä mikä teidät piti/pitää kasassa silloin kun se järki uhkaa lipua viemäriin ja sana "uni" pitää tarkistaa sanakirjasta!!

Riidankylväjä

Selkeästi havaittavien, ulkoisten muutosten lisäksi olen joutunut toteamaan, ettei henkinen tasapainoni ole enää sitä luokkaa kuin ajalla ennen neljää raskaustestiä. Koskaan se ei ole kovin vakaalla pohjalla ollutkaan, mutta nyt sen voisi luokitella ehkä jokseenkin nyrjähtäneeksi.

Miestä hämmästyttää eniten kykyni liikuttua täysin mielivaltaisesti ja ennalta arvaamatta. Shangri la-hotelliketjun mainos talviseen yöhön eksyneestä pojasta ei näköjään onneksi enää pyöri televisiossa. Itse nautin eniten marttyyriliikutuksesta, jonka yleensä laukaisee epäreilu tai muuten anteeksiantamaton käytös Hapankaalin puolelta. Alahuuli alkaa väpättämään dramaattisesti ja suuret kyyneleet vierivät poskille ja tipahtelevat leuan päästä lattialle kastellen sukatkin. Tukahdutettu nyyhkäisy viiltää miehen syyllisyydentuntoa ja hämmästellen tilanteen saamaa käännettä, hän tulee halaamaan ja joskus jopa pyytää anteeksi tietämättään oikeastaan mitä. Hellä ja sympaattinen ele hivelee kaltoinkohdeltua ja itku yleensä hetkeksi yltyy tässä vaiheessa.

Sama ilmiö on tapahtunut myös lastentarvikeliikkeen sovituskopissa, kun talvitakkiongelman kanssa painineelle pallomahalle tuli tekstiviesti äidiltä, joka kehotti hemmottelemaan uuden takin lisäksi vielä lämpimällä kaulaliinalla ja pipollakin, äidin laskuun. Onneksi alan liikkeessä on varmaan nähty monenlaista, sillä sovituskopissa toppatakkiin ahtautunut niiskuttava tuleva äiti olisi voitu muualla kyseenalaistaa kyvyistään tulevassa roolissaan. Ystävällisyys herkistymisen huipulla on todettu kyynelkanaville erittäin tuhoisaksi.

Häveliäisyys vähenee sitä mukaan kun suorasukaisuus kasvaa. Kun kusella joutuu ravaamaan yötä päivää vartin välein, on oppinut röyhkesti vain marssimaan lähimpään vessaan, oli se sitten missä tahansa; lenkkipolun varrella tai hienossa ravintolassa. Vatsan turvin voisin todennäköisesti lirauttaa vaikka kadulle ja miliisikin vain tulisi taputtelemaan vatsaa.

Itse oudoksun eniten sisäistä tarvettani kiistellä jonkun kanssa koko ajan. Leikittelen mielikuvilla, joissa vänkään jo lapsia tehneille tuttavilleni vastaan heidän viljellessä, kyllä joskus tarpeeseenkin tulevia, vinkkejä ja neuvoja tulevan käärön varalle. Etkö sinä tee soseita itse? Eikö teillä viikon ikäistä kääröä kiikuteta jo kielitunneille tai venäläiseen balettiin? Mihin yliopistoon te meinaatte muksunne ilmoittaa, alkaa olla kiire jo? Juu, en tee. Meillä syödään pakastepitsaa ja valmiita soseita. Ei, meillä harrastaa vain äiti jottei nuppi kärähdä. Lapsi tuskin traumatisoituu ellei pääse ensimmäisen kuukauden aikana lukemaan Tolstoita kirjallisuuspiirissä. Ja kyllä, emäntäkoulua olemme kovasti miettineet. Siis olipa kääryle tyttö tai poika. (Millään tavalla emäntäkoulua aliarvioimatta)
Ja kuitenkin suunnittelen kovasti surauttavani vauvalle soseet terveellisesti sauvasekoittimella...

On myös näytelmä, jossa otan yhteen anopin kanssa venäläisistä perinteistä ja kääryleen tulevasta uskonnosta. Tai sen puuttumisesta. Loukkaannun pääni sisällä myös Hapankaalille, joka myöhästyy synnytyksestä ja alan pitämään vuoden mykkäkoulua. Kommunikoin vain tunkemalla kakkaisen kääryleen aina hänen syliinsä. Hyvä, etten ole jo ääneen huutanut, että kiitos vaan, missasit sitten ensimmäisen ja todennäköisesti viimeisen lapsesi syntymän.

Mielikuvatappeleminen täysin keksityistä asioista etukäteen täysin viattomien ihmisten kanssa on ehkä piirre jota ymmärrän itsessäni vähiten. Onko sisälläni hautunut kaikki vuodet agressiivinen riitapukari, joka nyt hormoonien saattelemana nousee pintaan vai nautinko vain jotenkin kierosti kinastelusta tiettyjen ihmisten kanssa. Huolestunut olen joka tapauksessa, en usko että tämä piirre on ainakaan plussaa tiellä kohti äitiyttä.

Mielikuvitusriitelyn sijaan olisi tietysti paljon rakentavampaa harjoittaa mielikuvia tulevasta, hengitellä syvään ja yrittää tavoitella tuota paljon puhuttua seesteistä raskausaikaa ja pitkää pinnaa vielä kun kerkeää, mutta ehkä olen vain jotenkin lost cause. Toivon kovasti, ettei vauva synny äitinsä vuoksi nyrkit pystyssä valmiina haastamaan vanhempansa joka asiassa. Mehän tilasimme kovin kiltin ja rauhallisen vauvan.

Herne nenässä ja hengari suussa.

Jos aika käy pitkäksi, voi leikkiä asuntonsa komeroilla ja laatikostoilla eräänlaista rubikin kuutiota (tässä tapauksessa tarkoitus oli saada yksi hylly jäämään tyhjäksi) siirtelemällä tavarat kohteesta A kohteeseen B ja täyttää kohde A tavaroilla kohteesta C ja tunkea kohteeseen C karsitut tavarat kohteesta Ö ja unohtaa mitä mihinkin oli tarkoitus saada, saamatta mahtumaan loppujen lopuksi mitään yhtään mihinkään. Eikä sitä tyhjää hyllyäkään tietenkään järjestynyt. Toimii ainakin ajankulumisen ja turhautumisen kannalta.

Kun tämä suunnitelma ei toimi, voi tarttua uuteen kameraan ja alkaa vihdoin siirtämään kuvia koneelle. Yksinkertaista. Piuhat kiinni ja ohjelma hoitaa loput. Joten missä vaiheessa kuusisataa kuvaa muuttui kahdeksituhanneksi? Kuvat ovat koneella joka ainoassa koko muodossa, ihme kansioissa ja koko ohjelmakin on ihan hanurista. Tarvitsen aikalisän ja lisäopetusta.

Mikäli haluaa vielä lisätä henkilökohtaista ahdistustaan, voi jostakin ihmeellisestä syystä hetken kuvitella, että mahtuukin löytöretkillään komeroista löytämiinsä löysiin ja joskus-isoihin vaatteisiin, jotta voisi laittaa illalliselle jotain vähän ihkumpaa päälle, vain huomatakseen, että teltan kokoinen hame ei nouse reisistä ylös ja hehtaarihousujen vetoketju jää kymmenen senttiä auki. Tämän jälkeen voi kiskoa jalkaansa mamma mallia olevat nylonit, jotka rehellisesti sanottuna ovat epämiellyttävimmät vaatekappaleeni ikinä. Sukkahousut jotka jäävät väkisinkin haarasta puolitiehen hinksuttamaan ovat jo kirous sinänsä, mutta jos vyötärö ylettää rintojen alapuolelle ja vatsaa peittää nakin paksuinen tukisauma joka hankaa pinkeää napaa, niin alkaa itkettämään.

Eikä itku lopu, jos menee kuntosalille miehensä kanssa ja huomaa kävelevänsä juoksumatolla vieressään Eva Mendes. Miestä tosin hymyilytti typerästi kuin olisi hengarin niellyt. Ja kohta taitaa nielläkin.

Vieraalla planeetalla.

Moskova näytti parhaat puolensa heti lentokentällä; passijonossa ei ollut ketään, virkailijalla saattoi ehkä jopa havaita pienen hymyn häivän suupielessä tai sitten se oli vain tahaton lihasnytkähdys, jonka kotiinpaluusta innoissani tulkitsin hyväntahdon eleeksi. Matkalaukut, ne kaikki viisi, pullahtivat pika pikaa hihnalle eikä mitään ollut mennyt rikki. Tullivirkailijakin vain vihelteli eikä kiinnittänyt ylileveään kuormaan mitään huomiota. Hyvä niin, sillä hintaa tuolle rekkalastille tuli Suomen päässä suolaiset 190e eikä siihen punnittu edes minun ylipainoa:)

Ongelmat alkoivat vasta kotinurkilla, kun Moskova-päivän kunniaksi kadut olivat autoilta edelleen iltamyöhällä sulki. Lähimmän korttelin nurkilla kävimme keskustelua miliisin kanssa, joka suostui päästämään taksin talon nurkalle mikäli se matelee kymmenen kilometrin tuntivauhtia. Emme päässeet kuin metrin eteenpäin, kun joku isompi pamppu olikin sitä mieltä ettei autolla nyt saa ajaa missään olosuhteissa vaikka show oli ohi ja lavaa purettiin täyttä häkää. Teatraalinen esitys ison mahan kanssa laukkuja perässään vetävästä marttyyrista meni sekin hukkaan. Tarvittiin yksi lisäkäsipari saamaan tavarat kotiin.

Keittiössä yksi kuollut torakka, sekin kitukasvuinen. Jääkaapissa epämääräinen mustan vihreä pallo, jota epäilen sinne unohtuneeksi kaaliksi. Maljakossa haiseva risukasa, joka ehkä on sen saman kukkakimpun jäänne jonka ostin joskus kesäkuun lopulla. Muuten valtakunnassa kaikki hyvin. Pyörimme hetken kotona kuin vieraalla planeetalla. Mikään ei tuntunut oikein miltään ja vaatekaappia avatessani tuntui kuin tirkistelisin jonkun muun komeroon. Ehkä se onkin sitä sillä kaikki vaatteet näyttävät olevan väärää kokoa.

En solahtanut kaupungin vilinään ihan niin sujuvasti kuin olin kuvitellut. Matkalla tapaamaan Hapankaalia viisumiasioita hoitavaan toimistoon erään paperin puuttuessa, meinasin vaipua epätoivoon. En löytänyt metrolippua saati pankkikorttia. Metrokorttiin tarvitaan käteistä. Sain haalittua summan kasaan kolikoista ja ruttusista kympeistä ja sitten matkustin väärälle metropysäkille. Se kuulosti samalta kuin se oikea...venäjän liittymä ei toiminut, eikä siihen hätään ollut lataamiseen käteistä, niimpä lisäohjeiden toivossa piti hakea siinä välissä suomen sim-kortti. Tässä vaiheessa piti myös käydä vessassa. Selkeistä ohjeista huolimatta onnistuin etsimään paikkaa yli tunnin. Sen jälkeen kun olin ensin ajellut mihin sattuu ja käynyt kotona. Hapankaali ylisti hikistä vaimoa, joka itku kurkussa selitti ettei tunnistanut paikkaa sitten ollenkaan vaikka siellä jonkun kerran on tullut käytyäkin.

Metrossa yritin skarppina seistä asemissa oven vieressä, mutta joka kerta joku nykäisi hihasta ja talutti ykskaks tyhjentyneelle paikalle istumaan. Ulko-ovella eräänä iltana odotellessa tajusin yhtäkkiä jo istuvani taksissa kun minut puukattiin sisälle lämpimään. Vatsan myötä olen alkanut saamaan huomiota. On ennenkuulumatonta, että venäläinen nostaa metrossa katseen lehdestään, lattiasta tai edes avaa silmänsä, mutta ilmeisesti tämä ei päde raskaana olevien kohdalla. On jokaisen kansalaisvelvollisuus katsoa, ettei vatsa palellu tai kohde muuten vain rasitu käyttäytymällä huolimattomasti. Jos näin on, siitä voi kyllä huomauttaa. Ihan sympaattistakin. Tässä vaiheessa.

Lisääntymisiä.

Kotiinpaluu häämöttää melkein nurkan takana. Pari iltaa räjähtäneen vierashuoneen kimpussa pyöriessäni tajusin, että olen ehkä tartuttanut ympärilleni taudin. Tavarat ovat alkaneet lisääntymään. Onnellisia perhetapahtumia ympäri huonetta. Matkalaukkuja on kahden sijaan nyt viisi. Ja yksi hyvin pieni. Sitä ei lasketa ellei se ala kasvamaan. Kenkäpareja meillä on yhteensä kymmenen. KYMMENEN. Sen jälkeen kun olin heittänyt yhden parin roskiin. Kymmeniä cd levyjä. Minä olen ostanut niistä yhden.

Vaatteiden sekaan on myös ilmestynyt tavaroita joita en koskaan kuvitellut matkalaukussani näkevän. Tukiliivi. Antiseksikäs kapistus, joka pitäisi osata köyttää hakasilla ja soljilla sopivaan kohtaan. Ja sopivan tiukkaan. Myyjä näytti kädestä pitäen ja varoitti kiristämästä toista puolta enemmän kuin toista, ettei vauva synny valmiiksi pää vinossa niinkuin hiihtävällä Harri Kirvesniemellä. Rinnanlämmittimet. Uudet ystäväni, joita ilman en voi mennä ulos. Tuttipulloja joiden pää on muotoiltu muistuttamaan naisen rintaa ja rintapumppu jota en ole uskaltanut vielä edes ottaa käteen. Sellainen oli pakko vaan ostaa.

Keuhkoputkentulehdus pisti stopin lenkkeilylle ja jo muutaman päivän tauon jälkeen tunnen oloni hyllyväksi patukaksi. Raskauden tässä vaiheessa kuulemma hehkutaan ja ollaan jotenkin vaan niin kauniita ja seesteisiä. Olisin kovasti toivonut, että teen suuren kotiinpaluun siis hehkeänä ja seesteisenä, sillä hammastikun hoikkien (raskaanakin) Moskovittarien kohtaaminen perä maastoauton kokoisena ja maha pallona on jo sinällään vaikeaa, mutta on suorastaan alentavaa, että teen sen vielä naama näpyillä. Kasvot, rinta, selkä, mikä paikka tahansa käy. Ainoa kohta mikä siis hehkuu, on todennäköisesti näppylät joita revin raivon vallassa pitkillä kynsilläni. Juu, kynnet nimittäin kasvavat. Päihitän niillä kenet tahansa venäläisen. Haittapuolia on, etten voi kaivaa nenää. Jos siis haluaisin. Enkä kohta kirjoittaa koneella tai näpytellä tekstiviestiä. En vaan jaksa leikata tai viilata niitä.

Kynsien lisäksi rintani ovat nousseet ystäväpiirissä top5 puheenaiheeksi. Ystävättäreni tokaisi kesken kahvittelun, että ne OVAT SIIS OIKEASTI TODELLA ISOT. Tiedän. Välillä olen varma ettei tavallisen kuolevaisen rintavarustus voi paisua tällä tavalla, mutta siinä ne ovat. Joudun sullomaan ne kohta villapipoihin. Rasvailen niitä neuroottisena ja odotan hetkeä kun kuulen ihon ratkeavan ja antavan periksi kuin rikkinäinen vetoketju. Itseasiassa rasvailen myös vatsaa yhtä neuroottisena ja olen löytänyt täysin uuden maailman rasvoista, jotka on tarkoitettu äideille...tuleville ja jo oleville. Öljyjä ja voiteita joka puolelle. En vielä uskaltanut kurkata lapsille tarkoitettuun hyllyyn.

Oikeastaan olen tyytyväinen, ettei juuri nyt tarvitse lentää. Nenä on tukossa ja olo on ihan nuiva. Ihanaa hautautua peiton alle hotellihuoneessa ja lappaa suuhun lohisalaattia ja apteekin salmiakkia. Katsoin jopa vahingossa jotain beebeehen liittyvää televisiosta. Moskova tuntuukin ihan ulkoavaruudelta enkä voi kuvitella miltä tuntuu avata kotiovi pitkästä aikaa. Toisaalta koko elämäntilanne tuntuu ihan utopistiselta ja silti siihen tottuu jotenkin hetkessä, ajattelematta. On ihan normaalia punkata toisten luona viikkotolkulla, elää matkalaukullisella (tai viidellä) vaatteita ja olla vaan. Toisaalta on ihan normaalia palata venäjälle, aloittaa valion maidon metsästys ja saada suonentykytystä etuilevista mummoista. Ja toisaalta mikään ei kuitenkaaan tunnu normaalilta.

Roolileikki

Joskus talvipakkasilla junassa käyty keskustelu palaa silloin tällöin mieleen ja kuvastaa ah, niin hyvin tätä joskus vähän kimuranttia expat-rouvan elämää. Kun vuosien takaisen hyvän päivän tutun kanssa on edetty pisteeseen, jossa tiedetään että olen naimisissa, lapseton ja asun Moskovassa keskustelu jatkuu seuraavasti:

"Voi juku, mieletöntä. Moskovassa. Mitäs sinä siellä oikein teet?"
"Opiskelen kieltä ja kulttuuria. Olen kotona ja niin edelleen. Mikäli Moskovassa on tylsää, on se itsestäsi kiinni." Tämä yleensä johdattaa keskustelun Moskovan mielenkiintoisiin mahdollisuuksiin ja kulttuuriin...
"Jaa, mutta mitä sinä siis teet siellä?"
"No, siis opiskelen ja olen kotirouvana. Tai ehkä mieluummin jonkinlaisena kodinhengettärenä." Naurahdan ja toivon että keskustelu jatkuu tästä eteenpäin.

Aistin aavistuksen verran närkästyneen sävyn keskustelukumppanin äänessä." NIIN, MUTTA MITÄ SINÄ OIKEIN TEET SIELLÄ?????"
Tajuan, että keskustelu ei etene. Minä, Moskova ja kotona eivät käsitteinä riitä määrittelemään olemassaoloani. Valehtelen. Keksin ensimmäisen työn, joka junan ravintolavaunussa mieleen juolahtaa ja hän on silminähden tyytyväinen. Olisin voinut sanoa olevani KGB:n agentti eikä sillä olisi ollut mitään merkitystä. Työ itsessään ei herättänyt ihmetystä, mielenkiintoa tai keskustelua. Kunhan nyt on työ.

Ehkä se olen minä itse, joka viimeisen kolmen vuoden aikana on eniten kyseenalaistanut olemassaoloaan, oikeuksiaan normaaliin tunneskaalaan ja ihmisoikeuksiin siitäkin huolimatta, että olen kotona. Kotirouvana. Lähes vaapaaehtoisesti lähes työttömänä. Kodinhengettärenä. Kotimuusana. Silti huomaamatta ei ole jäänyt myöskään yhteiskunnan tapa luokitella ihmisiä työn, tekemisen perusteella. Vei todella pitkään tajuta, että minä en ole työni. Ymmärtää ettei itsekunnioitukseni määrä saa riippua siitä, miten monta tuntia kunakin viikkona olen käynyt töissä kodin ulkopuolella.

Ilman työtäkin minä jatkan hengittämistä, ajattelemista ja tuntemista. Silti tunnen olevani ajoittain hyvinkin vajavainen, eläväni elämää jota pitää perustella koko ajan. Eniten ehkä itselleen. Varsinkin kun olen valinnut olla ottamatta vastaan mitä tahansa työtä. Nirsokin vielä.

Jopa ihan niiden lähimmäistenkin kanssa ajautuu joskus tilanteisiin, joissa tuntuu olevan vaikea muistaa että kyllä, minäkin stressaannun joskus, ihan ilman työtäkin. Vittuunnun, väsyn ja kiukuttelen. Tunnen surua ja iloa ja haaveilen. Epäilen valintojani ja jossittelen. Nautin edelleen viikonlopuista. Ihmisoikeuteni eivät ole joutuneet jäähylle sen vuoksi, että seurasin miestäni maailmalle ja elän elämääni sen mukaan. Ja kehtaan vielä välillä valittaakin.

Liukuminen kotirouvan roolista pian kotiäidin rooliin on turvannut selustani, eikä selittelyjä enää tarvita entiseen tapaan, edes tässä vaiheessa vaikka elän vielä eräänlaista siirtymävaihetta roolien välillä. Ei ihan vielä äiti muttei tyhjänpäiväinen rouvastelijakaan. Yhtäkkiä on merkityksetöntä, että olen viimeiset kolme vuotta viikannut pyykkejä, opetellut kokkaamaan ja tehnyt muuta yhtä tyhjänpäiväistä. Huolehtinut turhista kun on kerran saanut olla vaan. Olen saanut anteeksi, sillä nyt elämälläni tulee olemaan ihan oikea merkitys.

Kolme toivomusta

Joku viisas joskus on sanonut että pitää varoa mitä toivoo sillä se saattaakin toteutua. Niinkuin silloin jos ruikuttamalla ruikuttaa, vaatimalla vaatii syntymäpäivälahjaksi jotain "todella hyvää kameraa" kuvitellen, että ehkä valokuvaus onkin se minun juttuni. Ja sitten sellaisen saa eikä sille oikein löydy tilaa olkapäiltä. Tai voimia käsilihaksista. Laukkukin on niin iso, että tuntuu kuin kantaisi rinkkaa. Ja sitten vielä toinen vahtii koko ajan, että se varmaan roikkuu kainalossasi joka askeleella. Kuinka kukaan ikinä kerkeää ottaa hienoja kuvia tuommoisella? Ensin kaivat sen laukusta joka on kiertynyt selkään, sitten poistat suojat, laitat sen päälle, painelet nappuloita (tietysti oikeita tilanteeseen sopivia), kiertelet ja zoomailet ja viuuhhh...tilanne oli ohi noin kymmenen minuuttia sitten. Tarvitsee harjoitella vähän niinkuin lännen nopein aseellaan.

Tai silloin kun toivoo, että kumpa minullakin olisi rinnat. Sellaiset kivan muotoiset ja hyvän kokoiset niin, että avoinainen kaula-aukko ei näyttäisi huutavan jotain. Sitten kun sellaiset saa, ihan luomusti vielä niin ne eivät oikein tunnu sopivan mihinkään. Ei ainakaan entisiin liiveihin. Eikä mahallaan makaamiseen. Eikä juoksemiseen. Eikä portaiden kävelemiseen. Viettelevän kaula-aukon ja push-uppien sijaan ne pitää panssaroida saumattomien seksintappajaurheiluliivien suojiin, jotka näyttävät joltakin turvaliiviltä. Entisiin liiveihin verrattuna uudet näyttävät yhteen sidotuilta pyöräilykypäriltä. Ne eivät mene kasaan edes matkalaukussa. Kuppien sisään saa kyllä pakattua monet sukat.

Yksi toive jäljellä. Taidan käyttää sen hyvin viisaasti.

Kutsu jolla haetaan viisumia, jolla pääsen kotiin ja joka sitten vaihdetaan vielä erilaiseen viisumiin perillä on seikkaillut välillä Moskova-kalakukkola noin viikon. Siis ylimääräistä. Myöhässä. Yhteensä sitä on väännetty kohta neljä viikkoa.Tänään juuri silloin kun asunto on tyhjä, kuriiri yrittää tuoda sitä kotiin. Se ei siis tullutkaan postissa. Eikä siitä myöskään ilmoitettu etukäteen. Eikä sitä enää tänään voinut toimittaa uudelleen. Enkä minä kiertolainen päässyt eteenpäin seuraavan riesaksi. Ehkä huomenna. Vituttaahan se. Joka kerta. Mutta ehkä näin on parempi. Ystävät, jotka hikeentyvät Moskovan historiallisissa helteissä ja nielevät savua (muutakin kuin tupakan tällä kertaa) ovat kovasti sitä mieltä, ettei siellä ole nyt kovin terveellistä. Kenellekään mutta ei ainakaan meille kahdelle.

Viikkojen vieriessä yritän viljellä ympärilleni positiivisia ajatuksia, ainakin positiivisesti negatiivisia. Vain silloin tällöin olen ajatellut heittää räjähtäneet matkalaukut parvekkeelta ja kaiken niistä ympäri huonetta levinneen roinan sinne perään. Sitten olenkin laahustanut kaupungille, syönyt mustikoita ja ostanut lisää roinaa leviteltäväksi. Ja sitä paitsi täältä saa takuuvarmasti V a l i o t a.

Takautumia

Siinä ne ovat. Kaksi uutta "perheenjäsentä" sitten keväisen bloggaustauon, vierekkäin pöydällä. Ensimmäinen, Nikon D90 sisältää pelottavan paljon nappuloita ja vipuja, mutta ainakin sitä seurasi monen sadan sivuinen käyttöopas. Sitäpaitsi, vaikka erehtyisin nappaamaan esittelykelvottoman kuvan, voin poistaa sen ja me kumpikin, kamera ja minä unohdamme sen enempiä traumoja saamatta.

Toinen, neljän sentin mittainen hämärästi ehkä ihmisen alkua muistuttava hahmo kelluu mustavalkokuvassa eikä muutu siitä sen selvemmäksi vaikka vilkaisen kuvaa vähän väliä. Ennenpitkää se aikoo liittyä perheeseemme eikä ilmesty käyttöohjeet kainalossa. Ei vaikka se olisikin kovin kätevää. Se on valinnut äidikseen juuri minut, syystä jota en vielä ole tajunnut ja isäkseen Hapankaalin, jolla on maailman paksuin tukka ja Kazakan juuret.

Neuvolassa tajuan ensimmäisen kerran kuinka todellisen pihalla olen kaikesta vaikka kuvittelinkin muuta. En osannut vastata missä kaikkialla mieheni Suomeen tullessaan on asustellut, mitä sukurasitteita kannan biologisen isäni puolelta enkä ymmärtänyt mitä neuvolantäti tarkoitti kysyessään ovatko nisät normaalisti ulkonevat vai sisäänpäin. Hetken kuvittelin lehmän makaamassa niityllä kyljellään, kaikki utareet sisäänpäin kääntyneenä kuin kumihanskan sormet.

Sen sijaan, että olisin panikoinut tukiverkon puuttumista Moskovassa, tulevan lapsen terveyttä tai ylipäätään pätevyyttäni äitinä aloitin tärkeimmistä. Miten ihmeessä kerkeän käyttää kaikkia korkkareita vielä kerran ennenkuin olen tuomittu turkisreunaisiin Crocseihin. Entä voiko Celinen poninkarvalaukkua käyttää tuttipullojen ja vaippojen kantamiseen. Miten minun käy kun en pääse ulos ensimmäiseen kahteen vuoteen kun vaunut eivät mahdu hissiin enkä pääse ulos. Tai jos pääsen, en pääse kadun ali portaita alas ja ylös. Nipistelevätkö kaikki ohikulkevat babushkat vauvaa ihastuneina ja tunkevat sille oravakarkkeja suuhun.

Nykyhetki. Viisumipakolaisena olen säästynyt suurimmaksi osaksi Moskovan hikisiltä helteiltä ja epäterveelliseltä tuhkasavupilviltä, mitä lie. Paluu sinne odottaa ennenpitkää mutta sillä välin minä nautin...syön marjoja ja hedelmiä torilta, löyhyttelen kesämekon helmoja tuulettimen edessä ja käyn kädenvääntöä Hapankaalin kanssa käytännön asioista. Vilkaisen viimeisintä ultrakuvaa ja mielikuva neljän sentin mittaisesta mansikasta* käsine ja jalkoineen on vaihtunut häivähdykseen ihan ihmisen näköistä vauvaa. Luen parvekkeella suurta ja mahtavaa vauvakirjaa, joka ei kuitenkaan osaa selittää miksi joillekin äitiys on itsestäänselvää ja joka solun valtaavaa varmuuden tunnetta ja joillekin epätodellinen ja epävarmakin seikkailu, joka hämmästyttää ja arveluttaa joka päivä. Eikä se myöskään kerro, mitä tapahtuu jos tässä vaiheessa päättääkin olla synnyttämättä. Onko jokin salainen kolmas tapa saada vauva ulos muuten kuin alakautta tai leikkaamalla?

Blogi ei tule olemaan vauvablogi, äitiblogi tai mikään muukaan sen enempää rajattu blogi. Se kertoo edelleen Naatuskan ja Hapankaalin elämästä Moskovassa, toistaiseksi kahdestaan ja toivottavasti ennenpitkää kolmestaan. Mikäli joku ennaltamäärätty ohjenuora äitiyteen on olemassa, en usko että osaan seurata sitä haparoimatta tai välillä jopa eksymättä, mutta toivon olevani suhteellisen kelpo tehtävääni kun Ahmatti saapuu maailmaan. Tai ainakin lukeneeni monta,monta käyttöopasta.


*Netissä selitettiin kuvainnollisesti että tietyllä viikolla asukki on noin mansikan kokoinen...päähäni juurtui, että ihmisalku on myös mansikan näköinen. Vihreä kanta on tukkaa ja mansikasta töröttää pienet raajat.