Lisääntymisiä.

Kotiinpaluu häämöttää melkein nurkan takana. Pari iltaa räjähtäneen vierashuoneen kimpussa pyöriessäni tajusin, että olen ehkä tartuttanut ympärilleni taudin. Tavarat ovat alkaneet lisääntymään. Onnellisia perhetapahtumia ympäri huonetta. Matkalaukkuja on kahden sijaan nyt viisi. Ja yksi hyvin pieni. Sitä ei lasketa ellei se ala kasvamaan. Kenkäpareja meillä on yhteensä kymmenen. KYMMENEN. Sen jälkeen kun olin heittänyt yhden parin roskiin. Kymmeniä cd levyjä. Minä olen ostanut niistä yhden.

Vaatteiden sekaan on myös ilmestynyt tavaroita joita en koskaan kuvitellut matkalaukussani näkevän. Tukiliivi. Antiseksikäs kapistus, joka pitäisi osata köyttää hakasilla ja soljilla sopivaan kohtaan. Ja sopivan tiukkaan. Myyjä näytti kädestä pitäen ja varoitti kiristämästä toista puolta enemmän kuin toista, ettei vauva synny valmiiksi pää vinossa niinkuin hiihtävällä Harri Kirvesniemellä. Rinnanlämmittimet. Uudet ystäväni, joita ilman en voi mennä ulos. Tuttipulloja joiden pää on muotoiltu muistuttamaan naisen rintaa ja rintapumppu jota en ole uskaltanut vielä edes ottaa käteen. Sellainen oli pakko vaan ostaa.

Keuhkoputkentulehdus pisti stopin lenkkeilylle ja jo muutaman päivän tauon jälkeen tunnen oloni hyllyväksi patukaksi. Raskauden tässä vaiheessa kuulemma hehkutaan ja ollaan jotenkin vaan niin kauniita ja seesteisiä. Olisin kovasti toivonut, että teen suuren kotiinpaluun siis hehkeänä ja seesteisenä, sillä hammastikun hoikkien (raskaanakin) Moskovittarien kohtaaminen perä maastoauton kokoisena ja maha pallona on jo sinällään vaikeaa, mutta on suorastaan alentavaa, että teen sen vielä naama näpyillä. Kasvot, rinta, selkä, mikä paikka tahansa käy. Ainoa kohta mikä siis hehkuu, on todennäköisesti näppylät joita revin raivon vallassa pitkillä kynsilläni. Juu, kynnet nimittäin kasvavat. Päihitän niillä kenet tahansa venäläisen. Haittapuolia on, etten voi kaivaa nenää. Jos siis haluaisin. Enkä kohta kirjoittaa koneella tai näpytellä tekstiviestiä. En vaan jaksa leikata tai viilata niitä.

Kynsien lisäksi rintani ovat nousseet ystäväpiirissä top5 puheenaiheeksi. Ystävättäreni tokaisi kesken kahvittelun, että ne OVAT SIIS OIKEASTI TODELLA ISOT. Tiedän. Välillä olen varma ettei tavallisen kuolevaisen rintavarustus voi paisua tällä tavalla, mutta siinä ne ovat. Joudun sullomaan ne kohta villapipoihin. Rasvailen niitä neuroottisena ja odotan hetkeä kun kuulen ihon ratkeavan ja antavan periksi kuin rikkinäinen vetoketju. Itseasiassa rasvailen myös vatsaa yhtä neuroottisena ja olen löytänyt täysin uuden maailman rasvoista, jotka on tarkoitettu äideille...tuleville ja jo oleville. Öljyjä ja voiteita joka puolelle. En vielä uskaltanut kurkata lapsille tarkoitettuun hyllyyn.

Oikeastaan olen tyytyväinen, ettei juuri nyt tarvitse lentää. Nenä on tukossa ja olo on ihan nuiva. Ihanaa hautautua peiton alle hotellihuoneessa ja lappaa suuhun lohisalaattia ja apteekin salmiakkia. Katsoin jopa vahingossa jotain beebeehen liittyvää televisiosta. Moskova tuntuukin ihan ulkoavaruudelta enkä voi kuvitella miltä tuntuu avata kotiovi pitkästä aikaa. Toisaalta koko elämäntilanne tuntuu ihan utopistiselta ja silti siihen tottuu jotenkin hetkessä, ajattelematta. On ihan normaalia punkata toisten luona viikkotolkulla, elää matkalaukullisella (tai viidellä) vaatteita ja olla vaan. Toisaalta on ihan normaalia palata venäjälle, aloittaa valion maidon metsästys ja saada suonentykytystä etuilevista mummoista. Ja toisaalta mikään ei kuitenkaaan tunnu normaalilta.