Elämä remontissa.

Talomme julkisivuremontti loppui tältä erää. Ei suinkaan siksi, että se olisi valmis vaan siksi, että yksi remonttimiehistä tippui kohti kuolemaansa neljännestä kerroksesta. Ulos lähtiessämme joku setä huuhteli oven edestä asfalttia verestä, mies oli jo onneksi siinä vaiheessa keretty siirtää syrjään. Miliisi kirjasi tietoja tyynesti ylös veren vaahdotessa vaaleanpunaisena viemäriin.

Koko tämän viisi vuotta olen kauhulla seurannut miehiä kiikkumassa pilviäkin hipovien rakennusten katoilla ilman minkäänlaisia turvaköysiä. Rakennustelineet pystytetään muutamasta laudanpätkästä ja metalliputkesta ja ne huterat hökötykset ovat vaaraksi sekä ali kulkeville että näköjään niillä taiteileville työmiehille. Onneksi ei tippunut kenenkään niskaan, olisi voinut tulla kaksi ruumista. Onnettomuutta edeltävänä päivänä mies tuumasi ovenkahvan jäädessä käteen, että koko talossa on jotenkin paha karma...

Löysin meille kivan asunnon tästä samalta kadulta ja ihmettelinkin jo miten se edes voi olla vielä kolmen viikon jälkeen vapaana kun yleensä hyvät asunnot tältä alueelta menevät nenän edestä ellei ole nopea ja iske rahoja tiskiin. Syy selvisi kun vierailin siellä päiväsaikaan. Yläkerrassa on kolmensadan neliön asunto ollut remontissa jo kolme vuotta. Mikäli logiikka on vuosi remonttia per sata neliötä niin kohtahan sen pitäisi loppua mutta toisen venäläisen logiikan mukaan remontin loputtua asunto myydään ja uusi omistaja aloittaa saman rumban alusta.

Remonttien lisäksi Moskovaan kuuluu jo syksyä; tuulta ja sadetta, pilkahdus aurinkoakin. Ja tälle päivälle nuhasta huolimatta ulkoilua ja nakkikastiketta. Ehkä hieman myös elämää suurempien asioiden pohdiskelua ja päiväunet.