Aikuisen naisen keitokset.

Mistä oikeasti tietää, että on jollakin tapaa aikuinen? Kahdeksantoista vuotiaana ei tullut koettua minkäänlaista aikuisuuden huumaa vaikka ajokortin saikin ja pääsi baaritiskille muskettisaappaissa ja mikroshorteissa notkumaan ja lipittämään ville vallatonta. Sittemmin on monta kertaa käynyt mielessä, että mitä se aikuisuus oikein on. Jos käsketään "käyttäytyä kuin aikuinen" niin mitä se tarkoittaa. Monet tuntemani aikuiset eivät käyttäydy useinkaan kovin fiksusti.

Ensimmäisen kerran arvelin olevani jotenkin vanha kun olin nukahtanut kesken bussimatkan ja heräsin siihen, että pää oli ikävästi takakenossa, suu repsotti auki ja sylki valui leukaa pitkin. Ajattelin, että näin eivät kyllä nuku muut kuin aikuiset.Tai vanhukset. Parisuhteessa arvelin jonkun kypsyyden virstanpylvään tulleen vastaan siinä vaiheessa kun matkaoppaiden ostamisen lisäksi niiden väliin alkoi ilmestymään post-it lappuja mielenkiintoisten nähtävyyksien kohdalle. Erityisen aikuismaisena pidin sitä, että aloimme kerätä matkoilta jääkaappimagneetteja, yhdessä. Eihän niin tee kuin mallorcan matkaajat ja vanhat pariskunnat.  (Tässä vaiheessa joku voisi kysyä, että entäs yhteinen asuntolaina ja lapsi, mutta minusta tuo yhteinen magneettienkeräilyharrastus oli jotenkin niin mieleenpainuva ja ensimmäinen merkki jostakin vakavasta.)

Ensimmäinen munkkitaikinan teko on myös etappi, jolloin tunsin että olen tullut elämässäni tiettyyn vaiheeseen. Vaikkakin se ihan ensimmäinen lensi roskiin, tein toisen taikinan aamukahdeksalta pikku hiprakassa ja olin jo kyllä yli kolmekymmentä vuotias ja ihan siis virallisestikin aikuinen. Tosin ehkä ihan tosiaikuinen olisi tehnyt taikinan selvinpäin. Eilen liityin kerhoon, jossa tehdään aikuisten keittoja. Ei siis valmispusseja, ei jauheliha-vihannes-helppoa kuin mikä keittoja vaan keittelin lihaisia luita tuntitolkulla padassa kuin noita hannussa ja kertussa.
Hämmentelin seassa kokonaisia vihanneksia tietämättä oikeastaan mitä teen, mies oli paremmin kartalla. Aikuisuuden lisäksi keitossa vivahti siis myös venäläisyyden häivähdys. Lihat luiden ympäriltä mies järsi suuhunsa luolamiehen elkein ja kehui murahdellen keitinliemen syvää väriä ja voimakasta tuoksua. Ehkä keitto todellakin oli kaiken vaivan arvoinen vaikka kovasti epäilin miksi kattilassa pitää keitellä luita. Näyttivät ja haisivat samalta kuin ne joita paistoin ennen koiralle uunissa.

Viikonloppuna Moskovan kerma rehvasteli taas miljonäärimessuilla, joilla sai ihastella mm. timantein vuorattua soppakattilaa. Tuo sadanviidenkymmenentuhannen euron arvoinen kattila on tietysti tuikitarpeellinen miljonääriperheille, jotka eivät ikinä ole edes käyneet keittiössään. Toisin kuin minä, lähes aikuinen nainen.