Marakatti on aamutorkuilla sitterissä tärinän ja keinunnan säestämänä, kädet kapaloituna. Isukki taas röhnöttää kolmannen asteen koomassa sohvalla, asennossa johon tuli rojahdettua hilpeän illan jälkeen. Suu apposen auki ja kurkusta kampeaa omituinen kurina...minulla käsissä kuppi kahvia ja kaurakeksi. Lähes täydellistä ellei ulkona sataisi jotain kylmää, märkää ja harmaata. Lunta, räntää, mitä lie.
Oli todella järkevää luopua tilanpuutteen vuoksi ensimmäisenä talvikengistä. Ne jätettiin vaihdossa Suomeen sillä ajatuksissa siinsi jo muutenkin leskenlehdet ja auringonpaiste. Juuri nyt Moskova on kaikkea muuta. Ankea, märkä, harmaa, yäk.
Meille löytyi kodinhoitaja/nanny. Sen piti olla hieno juttu. Että pääsisin salille, ulos, menemään, tulemaan. Ettei pää halkeaisi. On vain yksi ongelma. En oikeastaan halua hänen hoitavan Marakattia. Mikä järki jos kerran itse olen paikalla. Tähän saakka hän on saanut pitää Marakattia sylissään pari kertaa pikaisesti ja vaihtanut vaipan kerran. Ymmärrän kyllä, että heidän pitäisi tottua toisiinsa jos meinaan jättää heidät keskenään kun lähden salille mutta kai tutustumisen voi aloittaa varovasti. Mutta toisaalta hehän vaunuilevat sen aikaa ja Marakatti todennäköisesti nukkuu...että tarvitseeko sitä nyt kovin tutuiksi edes tulla.
Vaunuilu on osoittautunut vähän kinkkiseksi keskustassa, sillä porukkaa törttöilee edessä koko ajan ja jalkakäytävät ovat ihan hajalla. Korkeita reunoja, kuoppia ja muhkuroita. Pahimmillaan puoliauki kekottavia viemärin kansia ja jalkakäytäville tukoksi parkkeerattuja autoja, jotka pakottavat siirtymään tielle. Siispä olen rajannut vaunuilun nannylta kahteen puistoon, jotka löytyvät läheltä. Monien ohjeiden säestämänä jätin nannyn eilen ulos ja jäin itse pusikkoon kyttäämään, miten hän siellä vaunuja lykkää. "Puisto" käsittää suoran puiden reunustaman hiekkatien, jota voi vaunujen kanssa ravata edestakaisin. Oli jotenkin melkein nolo olo.
Miehen tasainen ja rytmikäs kuorsaus saa silmät lurpsamaan minultakin...ja sänky olisi ihan tyhjä.
Oli todella järkevää luopua tilanpuutteen vuoksi ensimmäisenä talvikengistä. Ne jätettiin vaihdossa Suomeen sillä ajatuksissa siinsi jo muutenkin leskenlehdet ja auringonpaiste. Juuri nyt Moskova on kaikkea muuta. Ankea, märkä, harmaa, yäk.
Meille löytyi kodinhoitaja/nanny. Sen piti olla hieno juttu. Että pääsisin salille, ulos, menemään, tulemaan. Ettei pää halkeaisi. On vain yksi ongelma. En oikeastaan halua hänen hoitavan Marakattia. Mikä järki jos kerran itse olen paikalla. Tähän saakka hän on saanut pitää Marakattia sylissään pari kertaa pikaisesti ja vaihtanut vaipan kerran. Ymmärrän kyllä, että heidän pitäisi tottua toisiinsa jos meinaan jättää heidät keskenään kun lähden salille mutta kai tutustumisen voi aloittaa varovasti. Mutta toisaalta hehän vaunuilevat sen aikaa ja Marakatti todennäköisesti nukkuu...että tarvitseeko sitä nyt kovin tutuiksi edes tulla.
Vaunuilu on osoittautunut vähän kinkkiseksi keskustassa, sillä porukkaa törttöilee edessä koko ajan ja jalkakäytävät ovat ihan hajalla. Korkeita reunoja, kuoppia ja muhkuroita. Pahimmillaan puoliauki kekottavia viemärin kansia ja jalkakäytäville tukoksi parkkeerattuja autoja, jotka pakottavat siirtymään tielle. Siispä olen rajannut vaunuilun nannylta kahteen puistoon, jotka löytyvät läheltä. Monien ohjeiden säestämänä jätin nannyn eilen ulos ja jäin itse pusikkoon kyttäämään, miten hän siellä vaunuja lykkää. "Puisto" käsittää suoran puiden reunustaman hiekkatien, jota voi vaunujen kanssa ravata edestakaisin. Oli jotenkin melkein nolo olo.
Miehen tasainen ja rytmikäs kuorsaus saa silmät lurpsamaan minultakin...ja sänky olisi ihan tyhjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti