En ole vielä löytänyt joulufiilistä, vaikka kuvittelin sen kävelevän jo lentokoneen ovella vastaan kun saavumme Suomeen. Ehkä en vain näe sitä näiltä silmäpusseilta. Marakatin sitkeä ja piiitkä unikoulu tuotti jo tulosta kunnes se ykskaks menikin taas ihan sekaisin. En enää edes muista miksi, mutta sitten tuli muutto uuteen asuntoon, sitten lento ja aikaero, sitten kamala duha...
Muutto. En viitsi oikeastaan enää edes palata aiheeseen. Sanon vaan, että jopa minä sorruin aliarvioimaan työn määrän. Mies lähti seuraavana päivänä reissuun, loi säälivän katseen laatikoiden saartamaan vaimoonsa ja paineli reippain askelin ulos. Ei nettiä, ei televisiota. Vain minä, Marakatti ja järjetön kaaos.
Hiiri. Viikko sitten kaikki oli järjestyksessä, unohdettu, anteeksiannettu ja sitten tuli se. Hiipi yöllä raollaan olevasta takanluukusta ja asettui taloksi. Voiko sitä syyttääkään. Lämmin takka, pehmeä matto ja lattia aina ruoan tähteiden peitossa, kiitos Marakatin. Seisoin aamuvarhain kylpyammeessa kumpparit jalassa, käsissä luuta ja muovipamppu. En tiedä kuvittelinko oikeasti kykeneväni nuijimaan hiiren hengiltä, mutta siinä järkytyksessä en keksinyt muutakaan.
Lento. Suora lento Marakatin kanssa kaksin on onnistunut ihan jees. Vaihdon ja lähes kolmen tunnin odotuksen kanssa ei niinkään. Kahden tunnin aikaero on iso juttu ja jatkolennon aikaan Marakatilla oli jo pyjama-aika. Loppumatkasta en muista muuta kuin kiemurtelua, kiukkua, hikeä ja vidudusta. Kaiken lisäksi hänellä on tapana tehdä kakat lentomatkan aikana aina juuri ennen kuin ruokatarjoilu alkaa. Niin tälläkin kertaa. Kiitos tyhmäntyperän aikaeron, olemme nousseet aamuisin ensin neljältä, nyt vasta viideltä. En osaa nukkua päivisin ja öisin en edes muista kuinka monta kymmentä kertaa nousen ylös. Viime yönä tulin siihen pisteeseen, ettei kolmen aikaan enää väsyttänyt. Huomasin istuvani olohuoneessa ja syöväni suklaata konvehtirasiasta. Kone käy todennäköisesti kahvin voimalla niin kauan kuin se sammuu ja saan unta vaikka seinää vasten.
Silti. Meillä on uusi hieno pulkka, jonka kyydissä Marakatti nauraa ääneen. Pihassa keinu, johon ei jonota kukaan. Jossa saa keinua niin pitkään kuin haluaa. Meillä on uudet rukkaset, ruisleipää ja jouluvalot. Meillä on perhe ja ystävät. Ja se joulu. Ja iiiiso kinkku.
Muutto. En viitsi oikeastaan enää edes palata aiheeseen. Sanon vaan, että jopa minä sorruin aliarvioimaan työn määrän. Mies lähti seuraavana päivänä reissuun, loi säälivän katseen laatikoiden saartamaan vaimoonsa ja paineli reippain askelin ulos. Ei nettiä, ei televisiota. Vain minä, Marakatti ja järjetön kaaos.
Hiiri. Viikko sitten kaikki oli järjestyksessä, unohdettu, anteeksiannettu ja sitten tuli se. Hiipi yöllä raollaan olevasta takanluukusta ja asettui taloksi. Voiko sitä syyttääkään. Lämmin takka, pehmeä matto ja lattia aina ruoan tähteiden peitossa, kiitos Marakatin. Seisoin aamuvarhain kylpyammeessa kumpparit jalassa, käsissä luuta ja muovipamppu. En tiedä kuvittelinko oikeasti kykeneväni nuijimaan hiiren hengiltä, mutta siinä järkytyksessä en keksinyt muutakaan.
Lento. Suora lento Marakatin kanssa kaksin on onnistunut ihan jees. Vaihdon ja lähes kolmen tunnin odotuksen kanssa ei niinkään. Kahden tunnin aikaero on iso juttu ja jatkolennon aikaan Marakatilla oli jo pyjama-aika. Loppumatkasta en muista muuta kuin kiemurtelua, kiukkua, hikeä ja vidudusta. Kaiken lisäksi hänellä on tapana tehdä kakat lentomatkan aikana aina juuri ennen kuin ruokatarjoilu alkaa. Niin tälläkin kertaa. Kiitos tyhmäntyperän aikaeron, olemme nousseet aamuisin ensin neljältä, nyt vasta viideltä. En osaa nukkua päivisin ja öisin en edes muista kuinka monta kymmentä kertaa nousen ylös. Viime yönä tulin siihen pisteeseen, ettei kolmen aikaan enää väsyttänyt. Huomasin istuvani olohuoneessa ja syöväni suklaata konvehtirasiasta. Kone käy todennäköisesti kahvin voimalla niin kauan kuin se sammuu ja saan unta vaikka seinää vasten.
Silti. Meillä on uusi hieno pulkka, jonka kyydissä Marakatti nauraa ääneen. Pihassa keinu, johon ei jonota kukaan. Jossa saa keinua niin pitkään kuin haluaa. Meillä on uudet rukkaset, ruisleipää ja jouluvalot. Meillä on perhe ja ystävät. Ja se joulu. Ja iiiiso kinkku.
Ja vaikka ei olisi niitä rukkasia niin kukaan ei tule huomauttamaan, että on vähän holodna lapsella ja eikö äiti nyt sitä osannut ajatella... :) Voi Venäjä on Venäjä :D
VastaaPoistaTsemppiä valvoskeluun, toivottavasti se pian loppuu!
Olen päivitänyt tietojani teidänkin perheen tapahtumista monen kuukauden ajalta, kun nyt vasta sain vihdoin hommattua asunnolleni netin. =)
VastaaPoistaJa vastaus tulee nyt vasta siihen (elokuiseen?!) kysymykseesi: En ole kirjoittanut blogia täällä Pietarissa. Kaikenlaista ihmettelemistä kyllä riittäisi... No varmaan tiedät, Venäjä on Venäjä. =D
Oikein hyvää alkanutta vuotta sinulle ja koko perheellesi!
Toivottavasti joulu meni hyvin ja lento kotiin myøs:) Kuulostaa vauva-arjelta:) t.kalamuija.. jolla on vielakin yøpuku paalla ja pojat tulevat kohta koulusta:)
VastaaPoistaKiitos ihanasta blogista! Törmäsin siihen toisen blogistin suosituksesta ja olen lukenut sitä välillä vatsa kipeänä naurusta, välillä lähes kyyneltä pyyhkien. Olen viimeiset kuusi vuotta asunut on-off Venäjällä, ensin aina viisumitilanteen salliessa Pietarin seudulla ja nyt, toivottavasti pysyväisemmin, Krasnojarskissa. Molemmissa paikoissa vauva-arki on tullut tutuksi (tytöt vm.-07 ja -10). Erittäin mielenkiintoista lukea, miltä elo Moskovassa maistuu, kun itselleni tällainen vaivainen miljoonan asukkaan kaupunkikin tuntuu välillä suurelta... Osaat todella hyvin kuvata venäläistä arkea, ja kirjoitustyylisi miellyttää muutenkin. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
VastaaPoista