Herne nenässä ja hengari suussa.

Jos aika käy pitkäksi, voi leikkiä asuntonsa komeroilla ja laatikostoilla eräänlaista rubikin kuutiota (tässä tapauksessa tarkoitus oli saada yksi hylly jäämään tyhjäksi) siirtelemällä tavarat kohteesta A kohteeseen B ja täyttää kohde A tavaroilla kohteesta C ja tunkea kohteeseen C karsitut tavarat kohteesta Ö ja unohtaa mitä mihinkin oli tarkoitus saada, saamatta mahtumaan loppujen lopuksi mitään yhtään mihinkään. Eikä sitä tyhjää hyllyäkään tietenkään järjestynyt. Toimii ainakin ajankulumisen ja turhautumisen kannalta.

Kun tämä suunnitelma ei toimi, voi tarttua uuteen kameraan ja alkaa vihdoin siirtämään kuvia koneelle. Yksinkertaista. Piuhat kiinni ja ohjelma hoitaa loput. Joten missä vaiheessa kuusisataa kuvaa muuttui kahdeksituhanneksi? Kuvat ovat koneella joka ainoassa koko muodossa, ihme kansioissa ja koko ohjelmakin on ihan hanurista. Tarvitsen aikalisän ja lisäopetusta.

Mikäli haluaa vielä lisätä henkilökohtaista ahdistustaan, voi jostakin ihmeellisestä syystä hetken kuvitella, että mahtuukin löytöretkillään komeroista löytämiinsä löysiin ja joskus-isoihin vaatteisiin, jotta voisi laittaa illalliselle jotain vähän ihkumpaa päälle, vain huomatakseen, että teltan kokoinen hame ei nouse reisistä ylös ja hehtaarihousujen vetoketju jää kymmenen senttiä auki. Tämän jälkeen voi kiskoa jalkaansa mamma mallia olevat nylonit, jotka rehellisesti sanottuna ovat epämiellyttävimmät vaatekappaleeni ikinä. Sukkahousut jotka jäävät väkisinkin haarasta puolitiehen hinksuttamaan ovat jo kirous sinänsä, mutta jos vyötärö ylettää rintojen alapuolelle ja vatsaa peittää nakin paksuinen tukisauma joka hankaa pinkeää napaa, niin alkaa itkettämään.

Eikä itku lopu, jos menee kuntosalille miehensä kanssa ja huomaa kävelevänsä juoksumatolla vieressään Eva Mendes. Miestä tosin hymyilytti typerästi kuin olisi hengarin niellyt. Ja kohta taitaa nielläkin.